Olo on jotenkin tyhjä, ikäänkuin olisin jo kaikkeni antanut. Hiljaisuus on jälleen niin syvää, läpitunkematonta ja synkkää.

Niin se menee, vaihtelee ja vaihtaa muotoaan. On melkoisen rankkaa pitää omat rajani esimerkiksi äitini edessä, äidilleni, joka vie kaiken, jos vain hiemankin hellität omista rajoistasi. Jännää, miten hän tuntuu nauttivan ja saavan ylimääräisiä kierroksia omaan eloonsa heti, kun hänellä on jotakin kerrottavaa ja päiviteltävää muiden ihmisten tai sukulaisten asioista. Mitä kamalampi asia jonkun ihmisen elämässä , sitä maireammin ja nauraen hän asioista kertoo. Puhelimessa voin kuulla sen, miten hän hykertelee omaa erinomaisuuttaan hänen kertoessaan juttujaan muista ihmisistä. Kuinkahan naureskellen hän on minun asioistani juorunnut muille? Ymmärrän joo, joillakin ihmisillä tulee suojamuuri m´vastaan ja heidän käytöksensä ei vastaa sitä tilannetta, ja äidilläni näin tapahtuu aina. Siitäkö itselleni on tullut myös tapa hymyillä, vaikkei hymyyn olisi mitään aihetta, vain lieventääkseni omaa tai toisen kokemusta? Ja tämä on sitten kostautunut itselleni esimerkiksi lääkärissä asioidessa, kun hymyillen olen kertonut terveyteni ongelmista ja lääkäri on tulkinnut vaivani mitättömiksi, koska hymyilen?

Ihmettelen sitä, miten salakavalasti äitini osaakin viedä ensin pikkusormen ja kohta koko käsi on mennyttä. Hän oikein nauttii joulun jälkeen saamastaan ylimääräisestä huomiosta ja ilmeisesti palkinto valittamisestaan ja kurjuudestaan tuli oikealla hetkellä ylimääräisten huomionosoituksien muodossa. Nyt hän kuvittelee jälleen olevansa kuningatar, joka voi sanella ja käskyttää muita mielensä mukaan. Hänestä tuli jälleen kovin rohkea ja nyt hän esittää pyyntönsä jo kovin käskevällä äänellä ja vaatien heti toimintaa, ikäänkuin sormia napauttamalla hän saisi kaiken palvelun itselleen kuten silloin joskus ennenvanhaan minun toimiessa henkilökohtaisena hovipalvelijana hänelle.

Äh, ei ei ei ja ei. Ei enää siihen naruun kytkeytymistä, ei ja vielä kerran ei. Olen päässyt irti jo kerran ja minua hän ei enää alista palvelijakseen. Edelleen en ole missään vastuussa hänestä, tai hänen asioistaan. Voin häntä edelleen auttaa, mikäli se sopii minulle ja minun aikatauluihin ja elämään, mutta riipaksi en häntä elämääni ota. En myöskään ole hänen henkilökohtainen itkumuurinsa, joka sekin olin siitä asti kun jaksan muistaa omaa historiaani. Olin vuosikymmeniä äiti äidilleni, vaikka olisinkin itse tarvinnut äitiä monessa hetkessä elämässäni ja sitä minulla ei koskaan ollut. Olen opetellut opettelemalla pitämään itsestäni huolta samoin, kuin äitini olisi pitänyt pitää minusta huolta ollessani lapsi. Ja kyllähän sellainen on väärin, vaan mitäpä siitä syntyykään, kun lapsi tekee lapsen? Äitini on ollut hyvin lapsenomainen monissa asioissa ja erityisesti vastuunkantamisesta hän ei ole koskaan suoriutunut. Vastuu hänenkin asioistaan on aina ollut jollakin muulla, yleensä minun harteillani ennenkuin älysin kuvion ja opettelin pois siitäkin taakasta, johon kasvoin pitäen sellaista jopa normaalina.

Toisinaan äitini päivittelee ja pyörittelee päätään hänen ihmetellessä esimerkiksi sitä, etteivät lapseni osallistu tiettyihin asioihin säännöllisesti ja kuten äitini sanoo, minun auttamiseen samoin minä autoin äitiäni. Hän ei ymmärrä sitä, että lapsen työhön kuuluu lapsen asiat ja lapsen iän mukaiset velvollisuudet ja vastuut, ja lapsen vastuulla ei ole esimerkiksi vanhemman auttaminen orjana tai palvelijana toimiminen. Usein olen joutunut sanomaan äidilleni, että lapseni hoitavat oman elämänsä ja oman tonttinsa ikään kuuluvalla tavalla ja se riittää. En vaadi lapsiltani enempää kuin mihin heidän kykynsä riittävät ja saavat kaikkea harjoitella , mutta vastuuta ja vaatimuksia heillä ei ole vaikkapa kodinhoidollisista asioista, joita itse jouduin huolehtimaan ja kantamaan vastuuta näistäkin liian aikaisin äitini ollessa kykenemätön aikuiseen vastuuseensa.

Elämä on valintoja ja niiden seurausten kanssa elämistä. Olen itse opetellut tätäkin asiaa ja sisäistänyt sen melkoisen hyvin ja nykyisin saan sanoa asiasta myös tälle synnyttäjälleni, joka ei näytä asiaa koskaan ymmärtävän. Hänellä on aina joku muu syyllinen kulloiseenkin asiaan tai tilanteeseen ja syyttömyys/syyllinen löytyy joka lauseesta kun ongelmista hän haluaa puhua, lue arvostella toisten elämää.

Tätä samaa syyllistämistä joudun kuuntelemaan lasteni vuorovaikutuksessa keskenään, heidän elämässä korostuu syyllisen etsintä. aina, joka asiassa pitää olla syyllinen ja syylliseksi kelpaa ihan kuka vain, yleensä se tyyppi joka sillä hetkellä inhottaa eniten. Viimeksi tänä aamuna jouduin sanomaan, että riittää kun toteaa tilanteen, ei tarvitse etsiä syyllistä kun jääkapin ovi oli jäänyt auki tai se oli auennut huonosti laitettujen tavaroiden vuoksi tai jotain. Ihan sama, viesti lienee jokaiselle perheen jäsenelle selvä, eli huolellisuutta jokaisen toimintaan, ei tarvitse etsiä yhtä syyllistä. 

Lasten isän perheen sisäinen vuorovaikutus on perseestä. Siellä vuorovaikutus perustuu vain ja ainostaan vikojen etsintään ja syyllisen hakemiseen. Kun ulkona on ikävä keli, syyllinen löytyy perheenjäsenistä, tai jotakin muuta yhtä sairasta ja tämä ei ole muuttunut mihinkään . Nuorin lapsukainen on etevä tässä syyllisen etsinnässä, hän osaa myös väkivallan uhan avulla yrittää saada tahtoaan läpi ja toisinaan tehostaa isänsä lailla vaatimuksiaan pienellä potkulla sisaruksen kylkeen tai huitaisee ohimennessään ilmaistessaan ärtymystään aivan samoin kuin isänsä. Sanallinen vuorovaikutus perustuu toisen haukkumiseen ja lyttyyn lyömiseen ihan kuten isänsä tekee ja puhuu. Oma harmitus tai paha olo syyllistetään muiden viaksi, kuten isänsäkin tekee.

Itse en voi kuin ohjata, kertoa miten toimitaan normaalisti ja mikä on epänormaalia. Sanoittaa niinkin yksinkertaisesti, kuin että olen vihainen, koska asiat ei menneet minun toiveeni mukaisesti, minun haluni mukaisesti ja yritin väärällä tavoin nyrkkiä uhkailemalla saada tahtoni läpi, jne...

Vuosia olen tätä tehnyt, en voi kuin toivoa, että jokin siemen jäisi itämään siitä, mikä on normaalia ja mikä ei. Onneksi kuorensa alla siintää edelleen se tunteellinen ja myötäelävä ihminen, ja peli ei ole menetetty. Ja kyllä, meillä asuu murkkuja, joiden elämää yritän hankaloittaa kaikin tavoin ja joiden elämää pilaan minkä kerkiän olemalla aikuinen, fossiili ymmärtämättä enää mistään mitään.