Ärsyyntyminen, kiitollisuus, hyvä ja huono olo sekä paniikki tai helpotus vuorottelevat tunteissani kuin vuoristorata konsanaan. Pelko ja rauhoittuminen sekä muut tunteet kulkevat siinä sivussa milloin mitenkin. Edelleen on paljon arkipäivän pieniä asioita, jotka vieläkin saavat sisäisen hyvän oloni raunioiksi kerta heitolla.

Yksi tälläinen pikku asia arjessa on jokapäiväinen miesystävän taholta kotoisin oleva hylkäämisen kokemus. Se nousee nykyisin arjessa niin voimakkaana ja ristiriitaisena esiin ja itse tietenkin reagoin vihalla, joskus lievemmällä ja joskus vähän suuremmalla vihalla. En näytä vihaani, mutta silti se kaihertaa ja nakertaa ja vaikka kuinka kerron selvin sanoin tuolle ukonrähjälle, hän kääntää asiat aina ihan väärin päin, ja yleensä halveksunta nostaa päätään häntä kohtaan siinä tilanteessa. Ja ei auta, vaikka miten päin oman asiani esittäisin, jutut kääntyvät aina siihen, kuinka lapset sitä ja lapset tätä ja hänen työ sitä ja hänen työ tätä. Rähjäke ei näe, ei kykene kohtaamaan minua tai minun tarpeita sellaisina, kuin ne on. Hän elää jossakin mielikuvitusmaailmassaan ja on omaan elämäänsä kovin tyytyväinen, niin omaansa. Muuta hän ei näe, ei kuule.

Tiedän, parisuhde on kuollut kaikin puolin. Ei ole enää mitään sellaista, mistä edes yrittää pitää kiinni. Ei edes kädestä, pelkkä kosketus hänen taholtaan inhottaa minua suuresti. Likatahra, joka ei lähde edes pesemällä pois. Silti annan hänen jäädä, miksi? Tätä olen pohtinut usein mielessäni, olen yhtä usein kysynyt miksi hän ei lähde, kun kerta läheisyys tai mikään muukaan parisuhde ei tunnu kiinnostavan kanssani. Eräänä iltana yritin jälleen puhua hänelle, ja jälleen hänen yksinkertainen vastauksensa oli pelkkä toteamus, hänellä on hyvä olla ja hän on tyytyväinen, kun ympärillä on rauhallista ja hiljaista ja tämän hän totesi, kun kysyin häneltä, voiko kertoa edes kaksi hyvää syytä, miksi meidän pitäisi jatkaa yhdessä. Ei puhetta tunteista, ei puhetta välittämisestä, vain se, että hänellä on rauhaisaa ja hänellä on hyvä olo minun luona. Kysyin, entäs minä sitten? Kun itse en enää keksimälläkään keksi yhtään järkevää syytä jatkaa yhteisoloamme ja hän totesi, ettei hän voi minua auttaa . Siis mitä ihmettä?

En minä apua pyytänyt, yritin keskustella asiallisesti, semmoisesta pienestä asiasta kuin parisuhde tai siis siitä, mitä ei ole ja mihin en itse ole tyytyväinen ollenkaan. Teki jo siinä sanoa hälle, että painuu sinne missä päivä ei paista. Keskustelu ei onnistu, on se uskottava jo. Hän ei osaa ilmeisesti kuin voivotella omia vaivojaan odottaen että minä heittäytyisin hänen äidikseen ja paapoisin, kuin pientä lasta. Ja hah, siihen en kykene aikuisen ihmisen kohdalla.