Niin, olen jälleen joutunut pohtimaan omaa hyvinvointia vs työssäkäynti.

Kun töihin lähtö ahdistaa enemmän kuin mikään laki sallii, pitää jälleen miettiä vakavasti olenko oikeassa paikassa työssä?

Pitkään menikin ihan hyvin ja nyt minusta tehdään tekemällä sitä joka työpaikan kuuluisaa syntipukkia, jota voidaan kiusata ja kenen syyksi voidaan laittaa kaikki omista pahoista oloista lähtien.

Ja miksi? Koska olen pitänyt omista rajoistani kiinni, kuten myöskin omista oikeuksistani ja se on johtanut siihen, että nyt jopa minun persoonaani ollaan puututtu ja siitä etsitty syitä mm. toisten käytökselle. Minulle on sanottu ihan suoraan, kun olen tälläinen herkkä ja empaattinen ihminen niin se mukamas aiheuttaa muissa ihmisissä tietynlaista käytöstä.

Ensinnäkin, minä en ole vastuussa kenenkään käytöksestä. Toisekseen minulla on oikeuteni olla juuri sellainen persoona kuin olen ja siihen ei ole kenelläkään oikeutta puuttua. Paljon muutakin olen nyt saanut kokea, tietojen pimittämisestä vääriin kehoituksiin toimia väärin, jotta voisivat myöhemmin haukkua ja arvostella yhdessä tuumin minun tekevän työni väärin.

He yrittävät kaivaa minusta tietoja, joita voisivat käyttää aseena minua itseäni vastaan ja valitettavasti he eivät tiedä, että olen tämän alan ennakoinnin mestari, elinhän parikymmentä vuotta manipuloivan ja sairaan ihmisen kanssa ja jotain sentään olen oppinut kieroilusta.

He yrittävät alistaa minut nurkkaan, jotta voisivat itse toimia miten haluavat ja napsia parhaat palat työstä ja kun se ei onnistu, saan tuta sen kaiken ikävän paskanjauhannan selän takana ja myös vittuilut suoraan päin naamaa. Yleensä perusteena on vain iänikuinen lause, kun näin on aina ennenkin tehty ja sehän ei ole enää tätä päivää ollenkaan, kun jo jopa laki sotii monia vanhanajan juttuja vastaan.

Edellistä kirjoittaessa siis ahdisti ihan suunnattomasti, koko päivä oli piloilla vain sen vuoksi, että mietin töihin työvuoroon lähtemistä. Onneksi nämä tietyt tyypit olivat poissa ja vuorosta kehkeytyi ihan siedettävä, jopa mukava. Kun jokainen vuoro olisikin samanlainen, niin olisi työrauha ja mukava fiilis tehdä niitä töitä.

Asiallinen kohtaaminen, aikuismainen elo työpaikalla on yksi perusedellytys, joka ainakin minun työmaalla on unohtunut. Vuorot alkavat yleensä tyyppien kiukulla ja pahanolon ilmauksilla ja teinikiukulla kun sitä ja tätä ja tuota ja kaikki paska kaadetaan heti ensimmäisen ihmisen niskaan ja sitten ollaan naama perusvitunväärällään koko päivän ja nauretaan räkäisesti puhuttaessa ja arvostellessa muita työntekijöitä huonosti eristetyssä kopissa, jonka oven joku käy laittamassa kiinni, ,jotta saa vapaasti vääntää paskaa muista.

Syyllistetään muita työntekijöitä ja itsessään ei nähdä mitään vikaa, kun hällä on paha päivä, niin hällä on oikeus siihen ja sen ilmaisemiseen kovin sanoin , jotkut osaavat sentään pyytää anteeksi käytöstään jälkeenpäin, mutta mitä se enää auttaa, kun oma päivä on piloilla ja mieli maassa saatujen paskojen vuoksi. Sitä sitten itse vuoron päättyessä ajelee kotiin niin vittuuntuneena ja naama norsunvitullaan kotiin ja yrittää palautua takaisin parempaan mielialaan, koska eihän se ole perheen syy, jos minulla on mennyt päivä töissä huonosti.

Saa sitä tosiaan ajatella muitakin kuin itseään, jos voi huonosti ja se olo pitää kaatamalla kaataa muiden niskoille, voi oikeasti miettiä onko se oikea paikka olla töissä, vai olisiko sairasloma siinä kohtaa järkevämpi vaihtoehto? Töissä ei kiukutella, omaa pahaa oloa ei kaadeta toisten niskaan, vaikka kuinka ärsyttää työvuorot, hankalat asiakkaat tai ihan mikä vaan. On olemassa paljon aikuismaisia tapoja kertoa ja ilmaista turhautuminen sekä harmistus. Moni näistä kiukuttelijoista on itsekin vanhempi lapsilleen ja ihmettelen suuresti, millaisia lapsia heidän jäljiltään on tulossa yhteiskuntaan? Oma vanhempi toimii kotioloissa todennäköisesti samoin kuin työpaikallakin ja kohtelee muita myös perheessään samoin, niin en voi kuin miettiä, että lapsiparat, sääliksi käy.

Minä en nauti palkassani mitään sellaista lisää, jotta olisin velvollinen ottamaan toisten paskakuormat harteilleni, silti sitä kaadetaan minuun kuormakaupalla ja kysymättä. Sain edellisessä vuorossa maistiaisen siitä, millaista on työskennellä oikeasti aikuisten kanssa ja se oli jotenkin luksusta ja se tunne, kun sait rauhassa keskittyä itse työhön, eikä tarvinnut kokea ikäviä tunteita ja ajatuksia kertaakaan koko työvuoron aikana.

Niin, kyllä minullakin on lapsia, niin, kyllä minä ajattelen ensisijaisesti perhettäni ja työ tulee vasta sen jälkeen. Työ ei ole minun koko elämäni, en uhraa koko elämääni työlle, työ on vain keino ansaita elämiseen tarvittavat eurot ja se siitä. Laitan etusijalle aina perheen, itseni ja oman henkisen hyvinvoinnin ja sen jälkeen tulee työ ja näin olen toiminut aina. Tuo saattaa aiheuttaa muissa työntekijöissä närää kovastikin, koska itselleni usean työntekijän elämä näyttää koostuvan vain ja ainoastaan työvuorojen ikuisesta epäsopivuudesta ja asiakkaiden epäsopivuudesta heille itselleen ja muutoinkin kaikenlaisista epäsopivuuksista kaikessa, koskaan mikään ei ole heille hyvä, mikään ei heille riitä, ja sitten he ihmettelevät kun kukaan ei heidän kanssaan halua kovin pitkään tehdä töitä, vaan vaihtavat paikkaa ottaen jalat alleen.

Itse tiesin millaiseen käärmeiden pesään olin menossa, mutten arvannut joutuvani näin epäkypsien ja lapsellisten ihmisten joukkoon. Minussa on sekin huono puoli, etten taivu kenenkään puolelle, en kykene liittoutumaan kenenkään kanssa, kuten olen nyt huomannut työporukassa tätäkin tapaa käytettävän. Liittoudutaan ja ollaan yhdessä me vastaan muut ja se hankaloittaa koko työyhteisön työntekemistä sitten vääntämällä ja kääntämällä annettuja työtehtäviä mieleisiksi ja niin, että niitä voi sitten yhdessä tehdä mahdollisimman paljon ja voi sitä ihmistä, joka uskaltaa pitää päänsä ja tehdä ne omat annetut työt ilman vaihtoja jne. Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että valikoidaan ne mieleiset ja mukavat työt ja jätetään sitten muille ne ikävimmät ja raskaimmat hommat.