Tänään heräsin vasta puoli kymmenen, illalla kävin jo ennen kymmentä nukkumaan ja ehkä tuhti särkylääkeannos antoi hyvät unet, koska en myöskään herännyt kymmeniä kertoja yön aikana. Kiireellä siinä sitten join aamukahvini ja lähdin ulos säälien kilttiä koiraamme, joka ei ollut minua herättelemässä, vaikka ihan hyvin sen voisikin tehdä ja tekeekin silloin, kun hätä on kova. Tänään ja yleensä antaa kuitenkin minun nukkua ja heräillä uuteen päivään ihan rauhassa.

Lenkin päätteeksi vastaani käveli yllättäen nuorempi sisarukseni ja hetken vaihdoimme tuiskussa ja tuulessa kuulumisia. Kohtaaminen näin yllättäen sai päivän tuntumaan erityiseltä, näemme todella harvoin ja osaan arvostaa näitä pieniä hetkiä vuosi vuodelta enemmän.

Aamulla muistin luvanneeni ottaa rakkaan pikkuisen hoitoon vanhempien päästessä hieman ulos keskenään. Rintaruokitun vauvan hoitoon antaminen kun ei ole ihan helppoa, kokemuksesta tiedän ja omaa aikaa ei juurikaan ole ensimmäisinä kuukausina vauvan sitoessa rinnalle. Nyt tuo pikkuinen on hieman kasvanut ja kun pärjää muutaman tunnin kiinteillä ruuilla pääsin minäkin hoitamaan tänään pikkuista. Sitkeä sissi, kun ei meinaa millään nukahtaa ja sain kävellä vaunujen kanssa useamman kilometrin, ennenkuin luovutti, juuri ennen kotipihaa silmät olivat painuneet kiinni ja tuhina alkoi kuulumaan.

Haaveilin joskus kauan sitten saavani vielä yhden pienokaisen, vaan nyt ne haaveet on olleet kuopattuina jo monituisen montaa vuotta. Nyt en enää jaksaisi, olen iloinen oman jälkikasvuni kasvusta ja siitä, että olen saanut kokea vauvailoa sittemmin mummouden myötä.

Ulkoillessa oli luonto jälleen kaunis. Punertava auringonlasku värjäsi kultaisen sävyyn puita ja pensaita. Lunta tulla tuprutti pienen pakkasen purressa mukavasti poskia ja nautin jokaisesta ottamastani askeleesta eteenpäin. Vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin jaksanut vastaavaa lenkkia kulkea vieläpä työntäen vaunuja, joita ei ole suomen lumen peittämiin katuihin edes suunniteltu renkaiden osalta ja samalla tuli siis ihan kuntoiltuakin.

Vapaalla sain siivottua pitkästä aikaa, pyyhin jopa pölyt ja järjestelin hieman uuteen uskoon tavaroitani. Eilen illalla aloittaessani siivoilut, hermostuin jälleen miesystävään ja annoin hänen kuulla kunniansa taasen. Ei ole kerta eikä ensimäinen, kun pyydettäessä tekemään jotakin, hän lupaa ja sitten unohtaa tyystin jonkin pienen asian esimerkiksi siivouksien auttamisen kanssa ja eilen mittani täyttyi, olin viikon jo odottanut hänen lupaamaansa asiaa kodin siivouksien eteen ja aina minun pitää pää punaisena suuttua hänelle, ennenkuin jotakin saa aikaan. Muutoinkin motivaationi on nollassa tämän kodin kanssa ja kun miesystävä ei näe eikä ymmärrä minun tarvettani elää ja asua siistissä ja puhtaassa kodissa, jossa jokainen, siis ihan jokainen osaa omat sotkunsa siivota samantien pois ja miesystävän hetki kun voi vierähtää usemman päivän ja en periaatteesta koske toisten sotkuihin, varsinkaan aikuisten niin on siinä välillä hällä tekemistä, kun omiaan joutuu pakon edessä siivoamaan ja kehtaa vielä väittää viimeiseen asti, ettei olisi muka hänen sotkujaan, vaan kun sitten meillä asuu joku muukin, joku sellainen, joka ei ole näkyvillä, mutta osaa sotkea kuitenkin.

Illalla hermostuin niin kovin jälleen, kun eräänä päivänä käytin kaksi tuntia pelkän keittiön puunaamiseen ja kun työputkeni on ohi, näky on kamalampi kuin kamala ja en sitten tiedä, kuka täällä on ollut sotkemassa, kun itse olen kuitenkin viettänyt ajan töissä ja näin ollen en ole mitenkään itse voinut sotkuja aiheuttaa. Minulla on yksi kuppi, mitä käytän ja kotona en työpäivisin ehdi syödä. No, kuitenkin, on se niin vaikeaa aikuisena ihmisenä siivota omat saastat pois.