Huilasin hetken, toisenkin ja tuumasin ettei auta, vaikka makaisin koko päivän. Kivut eivät hellitä millään levolla, ei liikkeellä. Kivut on olemassa, ne pysyvät ja niiden kanssa on elettävä. Vaan, kun astianpesukoneeseen pitää kumartua ottamaan/laittamaan astioita ja kun jokainen kumarrus tekee entistäkin kipeämpää ja huudon kera väärästä kumarruksesta kärsien motivaatio menee ja ennen kaikkea edes halu tarttua toimeen aiheuttaa sen, etten suoriudu edes arjesta saa mielen matalaksi. Sama juttu pyykinpesussa, kun et kykene kumartumaan laittaaksesi/ottaaksesi vaatteita kumpaankaan laitteeseen, saati nostamaan puhtaita kuivausrummun kätköistä. Kaikki lattioilla lojuvat ylimääräiset asiat jäävät lattialle, koska en kykene taipumaan, kauppakassin kanto ei onnistu. Mitä sitä sitten voi tehdä? Sohvalla ei kykene istumaan, ei makaamaan, wc:n kannen nostaminen ylös istuntoa varten on tuskaa, samoin pieni liike vessaa vetäessä on liikaa ja kipu yhtä tuskallista kuin jos selkä olisi kahtia sahattu. Elä siinä sitten ja yritä toimia. Tätä kipuilua on jatkunut nyt kuukausikaupalla, se ei mene ohi, vaikka odottelen yhä niin. Olen liian kärsivällinen, turhaan en halua lääkäriin mennä ja tiedän, ettei selkäkipuihin mikään auta ja niitä ei tutkita. Panadolia osaan itsekin ottaa ilman lääkärin määräystä, vaikkakin turhaan, kun ei se mihinkään kipuun auta.

Aamuisin kerään luuni ja ylösnusemiseen tarvitsen kaiken saatavilla olevan voimani, ilman kipuja en pääse ylös. Menee kaksi tuntia, että pääsen kunnolla kävelemään, ja voin lähteä koirulin kanssa lenkille, onneksi tuo eläin jaksaa kiltisti odottaa ja on jo oppinut, mitkä asiat merkitsevät kohta ulos pääsyä. Housujen pukeminen ilman viiltävää kipua ei onnistu, samoin kenkien laitto jalkaan onnistuu vain, jos nojaan seinään takapuoleni ja silloinkin nauhat pitää olla jo valmiina sidotut, en pääse kumartumaan sitomaan nauhoja. Meillä ei ole mahdollisuutta laittaa eteiseen paikkaa, jossa voisi istuvilleen pukeutua, tilaa olisi, mutta kenkiä ei voi tuoda puuttuvien mattojen vuoksi ja aran lattiamateriaalin vuoksi sisätiloihin. En voi pukeutumisen jälkeen siivota hiekkaa ja märkää tai siivota heti riisumisen jälkeen. Imurin käyttö kun tahtoo lisätä kipuja, selkä ei kestä imurointiakaan ja hiekat eivät lähde pyyhkimällä. Mattoja ei voi eteiseen laittaa, koska  ovet eivät liiku ohuenkaan maton yli, remontti, joka tähän on tehty, on tehty päin takapuolta välittämättä lattiakoron noususta ja siitä, ettei mattoja mahdu pitämään, jo pelkkä pieni kivi aiheuttaa oven alle mentäessä oven stoppaamisen paikoilleen ja se se vasta on ärsyttävää, kun mitätön pieni kivi raapii naarmun lattiaan.

Portaissa kulkeminen on yhtä tuskaa, oikeastaan koko aikani on tätä nykyä yhtä tuskaa ja eihän se valittamalla parane, ei myöskään liikkumalla. Jotenkin minusta tuntuu, ettei vika ole nyt lihaksissa, vaikka onhan nekin jumissa taas kauttaaltaan. Vika taitaa olla ihan selkärangassa, semmoinen pieni sukuvika ilmeisesti kaiken muun sisäsiittoisuuden rinnalla.

Päivät pitkät vietän lomaani yksin, en siten kuten olisin halunnut ja toivoin. Motivaatio kaikkeen on mennyt ja en jaksa yksinkertaistakaan asiaa tehdä. Totean, ettei tämä elämä ole ollenkaan sitä, mitä haluaisin sen olevan. ja sitten perään mietin, mitä ja miten tämän elämän sitten haluaisin? En tiedä, en tosiaankaan tiedä.

Olen kyllästänyt tekemään kompromissejä eri asioiden ja halujen välillä, luovutan ja olen ilman kaikkea sitten, kun ei koskaan asiat ole menneet lähellekään sitä, mitä olen itse haaveillut tai toivonut. Tosiasia on, etten edes jaksa yksin yrittää ja kun elämästä puuttuu niitä ihmisiä, jotka tavallaan kannustaisivat ja loisivat uskoa tulevaan. Olen väsynyt aina antamaan, saamatta mitään takaisin.