Tänään toivon, luotan ja haluan työvuoroni olevan asiallisen mukava, kevyt ja lähden töistäni pois paremmalla mielellä, kuin sinne mentäessä.

Tällä hetkellä odotukseni eivät tosiasiassa ole kovin suuria, joten en voi paljoa pettyä illan aikana. Menen kaupan kautta ja haen evääni, jotka toivon mukaan ehdin myös aterioida lakisääteisessä ajassa. Kahvitaukoa meillä ei ole, ja joskus on niin kiire, ettei ruokataukoa ole mahdollisuus pitää. Niinä hetkinä, työvuoron viimeisinä tunteina tuntuu kovin ikävältä tehdä vastuullista työtään kokien kuin pyörtyisi juuri siihen paikkaan ja lysähtäisi maahan, vaan eihän niin voi käydä, kuka sitten työt tekisi?

Minun työni ahdistaa, mikäli alan ajatella tulevaa vuoroa etukäteen. Ahdistaa niin paljon, ettei sinne enää haluaisi mennä, joten parempi on olla ajattelematta mitään ja mennä ottamaan vastaan se, mikä eteen tulee ja tehtävä vain se oma parhaansa ja todeta, ettei riittänyt edelleenkään. Riittämättömyyden tunne meinaan tarttuu muista työntekijöistä, se hiipii kuin varkain omaankin ajatukseen kun joutuu pakolla kuuntelemaan muiden työntekijöiden kauhisteluja työpäivän sisällöstä. Sitä väkisinkin alkaa arvottamaan omaa työtään ja miettimään, teenkö itse tarpeeksi, miksi en itse pääse saamoihin suorituksiin ja vaikka tiedänkin omat rajoitteeni sekä edelleen puuttuvan perehdytykseni, en voi antaa asioiden päässäni vain olla. Väkisinkin tulee syyllistettyä itse itseänsä, vaikkei niin saisi tehdä.

Ahdistaa, ahdistaa ja ahdistaa. Olen oppinut jollakin alkeellisella tasolla varmistamaan oman selustani (niin ikävää kuin se on) jatkuvien kiusaamisyritysten saattelemana. Akat ovat akkoja, susia toinen toisilleen ja en alistu enää siihen, että ajautuisin koko porukan syntipukiksi tietämättäni ja tahtomattani. Minun selkääni pitkin ei enää kukaan kiipeä ylös, en alennu siihen, että minua käytettäisiin pelkkänä ponnahduslautana ylöspäin kuten ennen, olen oppinut tunnistamaan merkit ja puheet sekä teot ja en anna enää mahdollisuutta käyttää itseäni hyväksi. Näin toimien minun ei tarvitse miettiä enään itseäni kipeäksi, siitä mitä ihmettä tein tai sanoin väärin ja en anna kenellekään mahdollisuutta puukottaa selkään, toisin sanoen en anna aseita, joita kääntää ja käyttää minua itseäni vastaan. En siis puhu kuin pakollisen, juurikin vain sen työn vaatiman ja muun olen rajannut tietoisesti pois, eivät saa aihetta juoruta, eivät saa aihetta arvailuun tai mihinkään muuhun, jota valitettavasti itse näen työmaalla paljon, kuulen paljon myöskin tahtomattani ja en ymmärrä edelleenkään sitä, kuinka nainen on toiselle susi lampaan vaatteissa.

Mikään ei siis ole hyvä, kun tekee asiat ohjeiden mukaan, se ei ole hyvä ja kun tekee toisin, se se vasta onkin katastrofi, vaikka olisi ohjeiden mukaisesti tehty, mutta kun on aina tehty tietyllä tavalla, niin aina pitää tehdä hamaan tulevaan tietyllä tavalla kyseenalaistamatta onko juuri se tietty tapa edes järkevin tapa, tai tehokkain tapa toimia. Vaan kun on aina jotenkin tehty, se riittää perusteluiksi vakuuttamaan, että se olisi paras ja eihän se niin mene kuitenkaan.

Harmi vain, kun arvon kanssasisaret eivät tiedä, kuinka paljon mielessäni saan hauskoja hetkiä heidän vuokseen. He eivät voi aavistaa, että minulle on aivan yksi ja sama, mikäli lopputulos on toivotunlainen. Samoihin tuloksiin kun päässee niin eri polkuja pitkin ja tavoite on kuitenkin työssä jokaisella samanlainen, lopputuloksen pitää olla jokatapauksessa sama. Yksi tapa sopii jollekin, toinen toiselle jne ja sitähän ei arvosteta, sille ei edes anneta ajatusta, vaan kun aina toimittu tietyllä tapaa, niin pitää jatkossakin tehdä, vaikkei se tapa edes olisi mitenkään järkevä ja toimisi sangen huonosti, vaan kun on aina toimittu niin, niin aina pitää niin myös toimia.

Kokemukseni mukaan kiusaamisyritykset minua kohtaan tähän asti ovat kääntyneet tekijöitä itseään vastaan, niin on metsä vastannut, kuin on sinne huudeltu ja hyvä niin. Olen ollut ikäänkuin sivustakatsojana ja vain ihmetellyt, kuinka joku keksiikin semmoista tämmöistä jonkun siis minun päänmenoksi. On etsitty etsimällä virheitä, on jätetty selviämään yksin asioiden kanssa, joihin en ole perehdytystä saanut, on jätetty kertomatta oleellisia muuttuneita asioita työssä, ja unohdettu myöskin mainita, mistä jokin tieto löytyy sekä nyt viimeisimpänä, tarvittavat dokumentit on piilotettu huolellisesti, ettei niitä edes osaa etsiä. Vaan, sellainen kyllä kostautuu tekijöilleen, kuten olen saanut huomata muiden lisääntyvänä työtaakkana sitten. Kun ja jos uuden ihmisen perehdyttäisi kunnolla, silloin työtaakka jakautusi tasaisemmin ja jokainen työyhteisössä olisi kykenevä samoihin työtehtäviin. Ja kun ei perehdytetä, niin niin...