On helpompaa elää niin, ettei odota mitään, silloin ei pääse pettymään. Omassa elämässäni pettymys on osa tavallista arkea, jokapäiväistä ja olen jo pienestä oppinut siihen, että on ihan turhaa toivoa, odottaa mitään omaan elämään, koska ne ovat vain turhaa haihattattelua.

Nyt kun kroppakin on tehnyt tenän, minulla ei ole mitään minkä varaan voisin luottaa. Aiemmin olen voinut luottaa siihen, että itse teen ja toimin ja pärjään omillani ilman muiden apua.

Kaikkeen kylläkin tottuu, myös kipuun. Sietokyky nousee vähän kerrallaan myös kivun kanssa. Kohta jo totean, että mitä pienistä, kyllä se siitä.

Itselläni sietokyky on kaikissa asioissa normaalisti ihan huippuluokkaa, kiitos elämän ja kaikkien niiden kokemuksien yli päässeenä en hätkähdä ihan pienistä, tai edes suuristakaan asioista. Todellakin, olan kohautuksella menee paljon juttuja, ja enää en ihmettele asiaa yhtään. Terapiassa ymmärsin tämän sietokykyasiankin, kuten niin monia muitakin juttuja.

Tällä hetkellä minussa elää pääasiassa se selviytyjä, joka hammasta purren puskee eteenpäin, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Niin, minulla ei ole tällä hetkellä varaa heittäytyä muiden kannateltavaksi, ei ole kunnolla ollut koskaan semmoista tilannetta. Tätä menoa tiedän romahtavani jossakin vaiheessa taas totaalisesti, vaikka teenkin sen minkä pystyn suojellakseni itseäni. Aina se mitä teen sitten, ei kuitenkaan miellytä muita ja en ole selitysvelvollinen kenellekään omista valinnoistani ja syistä miksi teen jotakin tai jätän tekemättä. Valitettavasti työyhteisössä tämä ei toimi, vaan joudun kuuntelemaan muiden urputusta siitä, kuinka minun pitäisi toimia, jotta heillä säilyisi se totuttu ja minulle itselleni kovin haitallinen tyyli vaikkapa vuorojen osalta.

Viimeksi kuuntelin sitä urputusta ja nyt olen tilanteessa, jossa mietin, miten ihmeessä jaksan niin monta päivää tehdä yhtä ja samaa työvuoroa. Olen pitänyt kiinni omasta jaksamisesta juurikin sillä, että työ ja vapaa-aika ovat tasapainossa ja en tee ylipitkiä putkia töitä ja nyt sellainen on tiedossa, vieläpä niin, etten näe lapsiani kokonaiseen viikkoon heidän ollessa minun luona, kiitos vaan arvon valittavat työ"kaverit" tästäkin vitutuksen aiheesta. Viikossa ehtii lasten elämässä kuitenkin tapahtua paljon ja kun olen poissa heidän ollessa sitten keskenään, en pysty kuvittelemaan heidän ikävien tunteidensa määrää minun ollessa töissä. Viimeksi tähän ongelmaan työkaverit tuumasit, että itsepä olet alasi valinnut ja älä valita ja samaan aikaan kuitenkin on tehty toimenpiteitä juurikin työssäjaksamiseen ja perhe-elämän yhteensovittamisen kanssa ja tämä ei toteudu näiden niin ihanien työkavereiden vastustuksen myötä, kun on aina ennenkin tehty niin ja näin.

Tavat ja käytönnöt eivät enää toimi nykyisessä maailmassa, missä moni asia on todellakin muuttunut. Itse olen harkinnut esimerkiksi hyvin vakavasti ottavani käyttöön ainakin kokeilumielessä kaupan kotiinkuljetuksella tehtävän ruokatilauksen helpottaakseni omaa taakkaani, en edelleen mitenkään päin voi sanoa nauttivani ruokaostoilla käymisestä ja kun se asia on toisen puoliskon kannettavana ihan jo taloudenkin vuoksi, kärsimme todennäköisesti puutteellisesta ravitsemuksesta koko porukka, moni terveellinen asia on siis jäänyt pois ruokavaliostamme sen jälkeen, kun minulta loppuivat omat varat huolehtia ruokaostoista. Tähän on kuitenkin tulossa pientä muutosta, ehkä. Oma taloudellinen tilanne alkaa korjaantua jokseenkin sellaiselle tasolle, että pääsen itsekin omilla rahoilla ruokakauppaan, mikä tuntuu kovin omituiselta näiden vuosien jälkeen ja ruokavalio saa muutakin kuin leipää, voita ja maitoa ja lihaa.