Takki on tyhjä, tai niin minusta tuntuu juuri nyt. On tuntunut ihan koko päivän.

Työ kuormittaa jo melkein liiaksi asti ja en millään jaksaisi edes ajatella töihin menoa, kun olisi kaikkea muutakin, sellaista mitä en saa toteutetuksi asti. Vyyhdin purkaminen olisi aloitettava jotenkin, mutta miten?

Aiemmin hyvin toiminut mantrani tehdä edes jotakin toimi hyvin vuosia. Nyt en saa edes siitä pointta nousta ja ottaa itseäni niskavilloista kiinni. Olen väsynyt.

Mitä enemmän jälleen teen lasteni eteen asioita, joita isänsä pitäisi kyetä huolehtimaan, sitä enemmän väsyn henkisesti. Se on jokainen kerta aina enemmän ja enemmän raivostuttavampaa ja vastenmielisempää, vaan en voi tietyn pisteen jälkeen lasten pahoinvointia katsellessa muuta kuin toimia.

Jonain päivänä toivoisin pahan saavan takaisin kaiken sen, mitä onkaan muille ja erityisesti minulle aiheuttanut. Vaan eipä se niin yleensä mene, paha todellakin saa palkkansa, ihan kirjaimellisesti. Palkka juoksee, mitä enemmän tekee hallaa ja kiusaa toisten kärsiessä.

Tänään onkin ollut aikaa olla ihan yksin ja sehän tähän mielialaan on yksi syy. En saata muistaa yhtä kokonaista päivää, jonka olisin voinut käyttää vain omaan olemiseeni. Aina on ollut joku tai jonkun muun asiat hoidettavana tai pitänyt olla tukena ja lohtuna jollekin.

Että se siittä rajojen vedosta sitten omassa lähipiirissäni. Äiti sitä, äiti tätä, miesystävän välinpitämätön olemassaolonsa ja hänen yhä kasvava itsekkyytensä, samaan aikaan itse tarviten tukea saamatta sitä mistään suunnalta. On todella vaikeaa olla taas tänään minun nahoissani.

Ärsyyntyminen kaikkeen ja kaikkiin. Alakuloisuus asioista, jotka on edelleen tekemättä, huolehtimatta jne. Niitä minulle tärkeitä asioita, joista ennen jaksoin pitää kiinni vaikka ympärillä olisi ollut muutoin täysi kaaos. Nyt en ole tänä syksynä jaksanut enää pitää kiinni edes omista periaatteistani, kaikki on jollain tavalla lipsunut käsistäni.

Yhtenä päivänä meinasi töissä ollessa usko loppua, meinasin mennä paniikkiin jo ihan siitä syystä, että töitä oli jälleen liikaa työaikaan nähden ja ylitöitä en kuitenkaan halua lapsiviikoillani tehdä, muulloin minulle on ihan sama, pääsenkö ajoissa, vaiko en kunhan siitä saa sen asianmukaisen ylityökorvauksen jokaisesta minuutista. Tuona päivänä tunnistin sen hienoisen paniikinomaisen tunteen ja päätin siinä sillä hetkellä, että nyt riittää. Työnmäärä ei ole minusta riippuvainen tekijä, minulla ei ole siihen mitään osaa eikä arpaa, joten siitä minun ei kannata huolehtia. Kiristin tahtia kylmän rauhallisesti ja sain kuin sainkin omat työni ennen päivän päättymistä tehtyä. Jouduin kyllä tekemään itseni kanssa paljon työtä, että pääsin siihen ajatukseen, ettei paniikkiin ole aihetta ja se ei ole minun vikani, jos en liian työmäärän kanssa kykene siihen parhainpaani. Tätä samaa työnmäärää on nyt jatkunut kuukausia, siitä on tullut uusi normaali ja työ tehdään kovin vajaalla henkilöstöllä. Kukaan ei halua siihen työhön, mitä itse teen, koska se vaatii tietynlaisia ominaisuuksia sekä yli-inhimillisiä kykyjä lehmän hermoista puhumattakaan. Itselleni nykyinen työnkuva kylläkin sopii juurikin haastavan työnkuvansa vuoksi ja ei ole tylsiä päiviä hitaista puhumattattakaan. Silti, kun joudut kiireen vuoksi omista periaatteistasi luopumaan, se on yllättävän raskasta ja piinaavaa, vaan minkäs voit?

Olen tänään ja edellisinä päivinä yrittänyt vapailla tehdä jotakin, vaan se ei nyt toimi. Ongelma on siinä, että teen niitä vääriä asioita, niitä jotka eivvät tätä nykyistä solmua paljoa aukaise, päinvastoin, lisää syheröä, lisää solmuja jo ennestään mahdottomaan yhtälöön.

Tänään olenkin miettinyt, mitä hittoa voin tehdä? Ajattelin ja houkutus on ollut suuri mm. ompeluun, vaan kun asiaa olen pohtinut pari päivää ja tänään olisi ollut hyvää aikaa, en saanut aikaiseksi. Homma tyssäsi jo ihan alkuunsa, pelkästään siihen, etten jaksanut ottaa konettani esille, siis nostaa sitä eteisen kaapista keittiön pöydälle. Jotenkin jo pelkkä ajatus vaivannäöstä aiheutti minulle tuskastumisen suuren tunteen. Etsin ompeluun kangasta, sitäkään en itseasiassa löytänyt ja osaltaan sekin aiheutti minussa jopa kiukkua. En saa aikaiseksi edes yhen yhtä pientä verhonpalaa, ikkunaan joka ei ole suuren suuri, ja kuitenkin vaatii verhoa. En olisi saanut ottaa entistä pois, en ennenkuin uusi olisi kätevästi valmiina ripustettavaksi. Nyt verhon virkaa kyseisessä ikkunassa tekee ikävän näköinen pöytäliina, jonka tosiasiassa tarvitsisin keittiön pöydälle, vaan siellä roikkuu tyytyväisenä? ikkunassa. Oma valinta oli ottaa alkuperäinen pesuun ja pesun jälkeen heitinkin verhon roskiin, koska jostain syystä siihen oli tullut liian paljon pesuraitoja, värit olivat lähteneet ja kaikenlisäksi se oli kutistunut ja silittäminen ei kiinnostanut. Ajattelin joko tekeväni verhon siihen sillätavoin nopiaan ja tai ostavani siihen hetimiten uuden ja väliaikaisesti pesun ajaksi olin tosiaan laittanut ikkunaan vanhan pöytäliinan, koska se sopi väreiltään juuri siihen ja siihen se nyt on jäänyt. Ärsyttävää.

Toinen ikuisuusprojekti, mihin tarvitsen muiden apua on mattojen vieminen pesulaan. Tuossa ne on nyt viikkoja odottanut pääsyä auton kyytiin ja mitään ei tapahdu, vaikka olen monesti vapaapäivänäni asiasta sanonut. En pysty yksin kantamaan, ovat vielä liian painavia leikkauksen jälkeen minun nosteltaviksi ja niinpä olen jäänyt yksin tämän mattoasiankin kanssa. Miesystävä tulee ikäänkuin kiusallaankin kotiin aina sellaiseen aikaan, ettei pesula ole auki, viikonloppuisin hän myös ikäänkuin pakenee paikalta, erityisesti jos ja kun alan siivoilemaan. kyllä minun pitäisi olla herraa auttamassa harva se päivä milloin minkäkin asian suhteen ja silittelemässä päätään kun on pikkuharmi siellä ja täällä. Vaan auta armias, kun minä tarvitsen jossakin apua, on herra niin väsynyt, ettei eväänsäkään jaksa liikuttaa, ja jokainen päivä on sellainen, kaukosäädin on tärkeämpi pitää kädessään, kuin ottaa vaikka minua kädestä kiinni.

Miesystävän saamattomuuden vuoksi teenkin mielelläni iltavuoroja, minun ei tarvitse menettää hermoja häneen, ja näemme muutaman minuutin silloin tällöin. Nykyisin menee useita päiviä, että edes puhun hänelle mitään ja silloin kun jotain puhunkin, hän ei kykene kuuntelemaan ja hän ohittaa hyvin itsekkäästi kaiken juuri sanomani, niin ettei enää koko lausetta saa loppuun oksentamatta sanottua. Ja sitten hän alkaa sen oman puheensa, poistun paikalta sanomatta mitään ja nykyisin myös häviän ulos tai jonnekin, pakenen paikalta, koska en vaan enää voi inhoamatta katsoa toisen naamaa.

No, ehkäpä joku jonain päivänä auttaa ne saamarin matot pesuun asti, toisaalta voisin ne jotenkin yrittää kuskata suoraan kierrätyspisteellekin, ja hankkia matot, joihin en muiden apua tarvitsisi, kun ei sitä kuitenkaan saa edes pyytämällä.

Ennen olen pikkuhiljaa joulun ajan lähestyessä laittanut kotia kohti juhlaa. Nyt minua ei kiinnosta tippaakaan, ei huvita ja en jaksa edes miettiä. Mitä sitä turhaan tekee, kun itse joudun kaiken vaivan näkemään ja hirmuinen vaiva sitten joulun ajan jälkeen laittaa pois. Olen alkanut myös miettiä, kuinka turhaa työtä teen jatkuvasti kotona siivoustenkin kanssa. Viimeksi eilen siivosin keittiötä kaksi tuntia, ja kun kävin muksun kanssa asioilla ja tulin kotiin, koko keittiö oli miesystävän toimesta räjaytetty ja näky oli sama kuin ennen siivouksia ja hän kehtasi vielä väittää lapseni sotkeneen kaiken sen, minkä tiesin varmasti vääräksi, jopa lapset osaavat siivota jälkensä, mitä tämä luuska ei osaa. Ja on ihan turhaa puhua miehelle, koska hän heittää marttyyriksi itsensä, selittelee ja aikoo aina myöhemmin korjata sotkunsa. Olen tätä myöhemmin katsonut ja se ei koskaan toteudu, paitsi hänen tavallaan ja se ei ole siivousta sitten nähnytkään. Kädellä hän pyyhkii keittiön tasot ymmärtämättä, että se lika ei lähde kuin rätillä, vaikka ne muruset siitä lähteekin.

En siis tosiaan enää jaksa. Kaikki, mitä edes yritän oman ja toisten hyvinvoinnin eteen, tuntuu muista itsestäänselvältä vissiinkin.

No, matot pääsivät pesulaan, olohuoneemme kokee muutosta huonekalujen osalta ainakin vähän kerrallaan ja olin oikeassa itseni suhteen. Takerrun vääriin asioihin väärään aikaan. Oma väsyminen ja haluttomuus ryhtyä toimeen on ollut jonkinlaista vajetta tärkeissä vitamiineissa ja nyt kun olen saanut melkein purkillisen vedettyä naamariin olokin alkaa olla hieman parempi, unet jälleen lataavia jne.