Olen tällä erää sopeutunut melkoisen hyvin elämään itsellisiä viikkoja ilman lapsia sekä sitten viikkoja lasten kanssa. Aikanaan elin vain, kun lapset olivat minun luona ja sitten elämä ikäänkuin pysähtyi seinään lasten lähtiessä isänsä tykö.

Nykyisellään molemmat viikot ovat tervetulleita, odotan molempia viikkoja, lapsia kuitenkin enemmän. Siedän  ikävän ja saan sen pidettyä taka-alalla suurimman osan aikaa.

Olen sopeutunut yksinäisyyteen hyvin, siedän elää ja olla itseni kanssa ja en oikeastaan edes haaveilekaan enää tapaavani ylimääräisiä ihmisiä missään tilanteessa omassa elämässäni. Useimmiten löydän sen paljon puhutun onnen ihan itsestäni, vähän kun kaivelee, niin siellä jossain se aina lymyää ja hymy nousee huulilleni.

Siedän toisia aikuisia tiettyyn rajaan asti, ja ärsyynnyn mikäli joku yrittää lähestyä tai ylittää sen tietyn rajapyykin lähelläni, näin yleensä käy työssäni, missä niitä toisia ihmisiä valitettavasti joudun sietämään, vaan kun kaikkea ei voi saada ja mikäli palkkani haluan saada, hinta on se, että siedän myös muita. Onnksi ei kuitenkaan ihan koko työpäivää tarvitse sietää, itsenäinen työnkuva onneksi pelastaa monilta haastaviksi kokemiltani asioilta ihmisten parissa.

Olen onnistunut ratkomaan monia ristiriitaisia elämänaloja, olen saanut tilaisuuden sovittaa perheen ja työn yhteen itselleni sopivalla tavalla ja saan olla siitä kovin iloinen ja helpottunut, peräti olen kovin onnekas tämän asian kanssa. Työ on tärkeä osa, mutta myös vapaa-aika ja erityisesti nyt kun edelleen olen toipilaana alkuvuoden tapahtumista.

Tällä erää on myös löytynyt jonkinlainen rytmi ja tapa toimia auttavasti mummon kanssa, niin ettei koko oma vapaa-aikani mene hänen kanssaan ja hänen ongelmiensa parissa. Kyllähän tuo aika myöhemmin tulee lisääntymään, kun hän fyysisesti edelleen vanhenee ja toimintakyky laskee , mutta siihen asti pyrin elämään omalle elämälleni ja omalle perheelleni.

Vapaani eli oma aikani on edelleen hieman hakusessaan, koska tunnistelen uudelleen oman jaksamisen rajoja, enää kaikki aika ei mene onneksi lapsiviikoista toipumiseen, ja tilanne siis lasten kanssa on helpottanut paljon heidän kasvaessaan ja iän myötä rauhoittuessaan, kun minun ei tarvitse enää ihan jokainen oma viikkoni aloittaa alusta heidän kanssaan ja muistutella ihan perusasioista, joita meidän perheessä kunnioitetaan ja kuinka käyttäydytään.

Edelleen toivon oman jaksamisen riman nousemista hieman ylemmäs, vaikka tiedän, ettei minusta enää tulekaan kaiken jaksavaa duracel-pupua, joka ehtii ja tekee kaiken mahdollisen kuin kone, joka ei väsy koskaan. Silti, hieman enemmän olisi mukava saada aikaan ja vaikka kuinka yritänkin olla itselleni armollinen ja ymmärtävä, että kehoni on edelleen toipilaana, mieleni on toipilaana.

On joitakin pieniä ja ehkä vähän isompiakin juttuja, joihin mielenkiintoni voisin suunnata, periaatteessa mikään ei ole tällä hetkellä esteenä, ja voisin jo pienesti opetella haaveilemaankin tietyistä asioista, kaivaa myös sen kadotetun inspiraationi takaisin, jonka voimin olen koko elämäni saanut aikaiseksi kaikenlaista, niin isoa kuin pientäkin.

Onni on koira, joka toimii minulle pakkona lähteä ulos, liikkumaan ja haukkaamaan happea ja ylipäänsä nauttimaan kelistä kuin kelistä. Onni on koira, joka on ilmeisen tyytyväinen elämäänsä ja osaa edelleen yllättää positiivisella tavallaan saaden minut joka päivä olemaan kiitollinen hänestä, joka aikaan joutui ongelmakoirana vaihtamaan kotia ja pienien sattumusten sarjana asuu nyt meillä tyytyväisenä ja niin kilttinä, huomaavaisena ja kohteliaana eläimenä, etten voi olla inhimillistämättä häntä toisinaan, koska positiiviset yllätykset ovat olleet kovin inhimillisiä jopa koiran elämässä.

Tyytyväisenä voin todeta, kuinka elämä soljuu omaa uomaansa lasten viikoilla, päivät menevät liian nopeaan heidän kanssaan, ja haikeina toteamme, kuinka vielä voisimme elää keskeytyksettä elämäämme näin, mutta sopimus on sopimus ja heidän on vaihdettava kotia kuten olemme aikanaan sopineet ja siitä ei edes neuvotella.

Isovanhemmuus on uutukaisena elämässäni, totuttelen olemaan mummo, sana joka edelleen kalskahtaa korviini samalla kun kuljen äitinä lasteni kanssa, ja saan omaksi iloksi ja ehkä vastaanottajan kauhuksikin tuumata olevani nuorten äiti, enkä sisko tai kaveri ja väliin jo mietin, pitäisikö minun tehdä jotakin vanhentavia toimenpiteitä itselleni, tai kenties etsiä mummotyylisiä pukimia päälleni?