Kuinkahan tässä taas näin kävi, onneksi huomaan ne pienet merkit itsessäni, kun uupumus alkaa valtaamaan alaa minusta. Ensin tosiaan häviää ilo, sitten oma ajatus alkaa mennä siihen, ettei oikein kykene ajattelemaan mitään, sitä vain suorittaa helvetinmoisella sisulla elämän rutiinit ja töissä hymy revitään sieltä, missä päivä ei paista ajatuksen kulkiessa sitä rataa, että painukoon kaikki helvettiin, jotka erehtyvät juttusille tai ihan jo pelkällä olemassa-olollaan saavat ärsyyntymisen pintaan.

Olen onnistunut tipahtamaan taasen siihen suoritukseen, elämän ilon kadotessa jonnekin. Päässä kaikuvat vain kaikkien huolet ja murheet omieni lisäksi. Mihin se ilo katosi? Unohdin jälleen omat pienetkin tavoitteet, ne unelmat, mitä kykenin muodostamaan mielessäni, ihan käytännön mahdottomuuksina. Mitä ne olikaan? En muista.

Niin, asumisen laadun parantaminen. No, eihän siitä mitään tule. Käytännössä en siis saa pankista lainaa, joten en pääse pois tästä murjusta. Muutoin olisikin ihan kiva koti, vaan kun rähjäisille pinnoille ei voi eikä saa tehdä mitään. Olen nyt yrittänyt tehdä sen, mitä itse voin eli sisustuksellisesti peittää pahimpia paikkoja, vaan kun ne omatkin tavarat alkavat olla siinä kunnossa, että parhaat päivänsä ovat nähneet- Minun piti saada uusittua huonekaluja, vaan eihän se onnistu, ei sekään. En saa itsestäni irti, että saisin vietyä edes matot pesulaan, ne pötköttävät likaisina eteissä ja vaihtomattojakaan ei ole, ei enää. Viimeksi ehdin pari viikkoa pitää puhdasta mattoa, kun jo joku kaatoi siihen kahvit ja niinpä se joutikin roskiin, mitä sitä suotta pitämään mattoja, kun eivät pysy puhtoisina.

Masennus iskee salakavalana jälleen. Inhoan itseäni, inhoan kotiani ja en löydä enää oikein mielenkiintoa mihinkään. Töissäkin on ilo kaukana, liian suuri määrä töitä, liian paljon joudun tinkimään omista periaatteistani ja siitä, miten tehdään hyvin työt. Aikaa ei ole ja se ajanpuute ei ole minusta kiinni. Yhtenä päivänä eräs vieras kollega osoittaui kovin taidottomaksi, ja ihmettelin miksi hän ylipäänsä saa siinä olla, ja samaan aikaan hän minulle ihmettelee, kun ei ole oikein ollut tarjontaa töiden puolesta, juu, ei ole ainakaan hänelle. Olin vuoron päätteeksi järkyttynyt, sekin siis vielä kaiken muun stressin lisäksi.

Elämässä sattuu ja tapahtuu ja huomaan, kuinka moni pieni asia vaikeuttaa omaa jaksamistani nyt aiheuttaen niit pienen pieniä takaumia, joista jo kuvittelin päässeeni eroon. Kun on liian monta rautaa tulessa, tai siis kun asioita tipahtelee eteeni ilman, että olisin voinut niihin jälleen vaikuttaa ja ne asiat vaativat minulta heti toimenpiteitä. Jälleen elämäni näyttää kulkevan sumussa, keskittymiseni menee miettiessä mitä ja miten seuraavaksi, muut ihmiset tuntuvat vaativan minulta tekoja, aikaa, huomiota ja eilenkin illalla ollessani lenkillä itkin sisäisesti kuka huomioi minut, kuka minulle on koskaan antanut samaa, mitä itse annan jatkuvasti läheisilleni. Huomaan kaipaavani itsekin sitä samaa, mitä jakoainen annan muille ja omat voimani alkavat hiipua jatkuvasta antamisesta saamatta itse mitään. Olen kuin itsestäänselvyys, ja keneltä minä saan tukea ja voimaa niihin minun juttuihini,? Tällä hetkellä en keneltäkään ja minusta tuntuu jälleen siltä, kuin voisin vain hautua peittojen alle murehtimaan maailman julmuutta.