Joinakin yksittäisen pieninä hetkinä hetkinä olen pohtinut sitä, etten ole päässyt toteuttamaan omia haaveitani tai jalostamaan niitä sen enempää. En usko itsekään niihin, ja minua rajoittaa kovin omat kokemukseni kaikesta ns. ylimääräisestä kivasta elämästä.

Selkärankaani on mennyt kasvatus, ettei minunlaiselleni kuulu mikään kiva, ei lomat jne. Ja miksi ei? Niin, miksi ei kuuluisi?

En siltikään kykene kuvittelemaan edes itseäni millekään lomalle, minnekään päin. Jos yritänkin joskus haaveilla, näen edessäni vain kaikki ne esteet joiden yli en pääse ja joihin jokainen askeleeni kompastuu jo ennenkuin edes siis , äh sanatkin jäävät jonnekin tämän asian edessä.

Kuinka siis oppia haaveilemaan asioista, joita ei ole koskaan edes tullut ajatelleeksi. Minusta tuntuu, kuin jotakin puuttuisi, siis toisinaan. Silloin, kun ajatuksissa on tyhjää tilaa, silloin kun ikäänkuin kaikki velvollisuudet on juuri täytetty, olo on levännyt ja seesteinen. Silloin huomaan miettiväni, että jotakin puuttuu, jotakin hyvin oleellista ja en vain millään saa päähäni mitä.

Matkat, niistä olen yrittänyt haaveilla ja ne kaatuvat aina omaan mahdottomuuteensa, ulkopuolelta tulee aina se jokin este, yleensä siis talous tai jokin muu akuutimpi rahanmeno ja matkakassa on valunut kuiviin sen siliän tien. Näin kun on koko elämän käynyt useamman sataa kertaa, sitä jotenkin vain hyväksyy sen, että olen jumissa tällä paikkakunnalla. Nyt esteeksi on myös muodostunut myös miesystävän haluttomuus lähteä, hän ei voi yhenäkin pitää vapaataan, vaikkei siis ole mitään järkevää estettäkään. Viimeksi minulla oli pitkä kokonainen viikko ja kerroin hälle halustani lähteä pienelle lomalle hieman kauemmas asuvan lapseni luo ja eihän siitä suunnitelmasta mitään tullut, odotin monta päivää hänen miettimistään ja sitten olikin jo myöhäistä enää kun ne vapaat olivat kuluneet ja töihin lähtö alkoi lähentyä. Miksi minun ylipäänsä piti odottaa, että tämä saamaton turhake olisi mukaan lähtenyt? Niin, miksi? Kohteliaisuutta ottaa hänet  mukaan? Liian pitkä matka yksin lähdettäväksi?

No, aivan sama. Välistä tuntuu, kuin olisin tuomittu olemaan vain kotioloissa. Toisinaan jos minulla halua löytyykin tehdä jotakin, lähteä jonnekin niin minun pitäisi yksin lähteä ja sehän se on ongelmana. Yksin en mielellään lähtisi, monista syistä johtuen. Olen jo yksin kotona ihan riittämiin, niinkin paljon, että alkaa tulla korvista ulos ympäröivä hiljaisuus ja mitään sanomattomuus pitkien päivien aikana.