Olen taas tilanteessa, jossa joudun omaa jaksamista pohtimaan monin verroin enemmän. Koen stressiä, hyvin suurta sellaista jokainen työvuoro ja ennenpitkää sellaista ei keho jaksa. Oikeastaan jo pelkkä ajatus työvuorosta saa sydämen ylimääräisille kierroksille, niin hektistä se homma on ja ei ole minua paljoa auttanut, vaikka olen käynyt useita kertoja asian tiimoilta sanomassa asiasta. Päinvastoin, viimeksi minua alettiin syyllistää siitä, että teen jotakin väärin, kun jaksa sitä työn määrää vuoron aikana. Luonnollisesti ylikuormittumisesta seuraa sitten se sairausloma, vain koska keho ei kykene enempään rääkkiin.

Mietin jo sitäkin vaihtoehtoa, että mitä sitten sen jälkeen, kun olen työnantajan puolelta käytetty loppuun ja en halua enää oman jaksamista uhrata töihin. Niin, mitä tämän kaiken jälkeen sitten? Pidän työstäni, siitä ei ole kyse. Vaan ihan puhtaasti siitä, ettei kehoni jaksa, en ole mikään yli-ihminen, joka tekee ja suorittaa kuin robotti väsymättä vuorosta toiseen. Olenko työkykyinen ollenkaan, kun näin mietin? Tiedän, että olisin mikäli työn määrä olisi normaali, vaan kun yhden vuoron aikana pitää tehdä kahden ihmisen työt, se saa oman jaksamisen todella vähiin. Ja näinhän sen ei pitäisi olla.

Vaan kun en tiedä mitä sitten? Jos irtisanoutuisin, niin mitä sitten? Vaan, kun oma sietokyky alkaa olla lähellä murtumistaan ja sitten kun se ylittyy, kun jaksaminen käy ylivoimaiseksi, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin irtisanoa itseni riippumatta siitä, onko työ itsessään mukavaa vaiko ei.

Minulla ei ole pienintäkään ajatusta siitä, mitä sitten jos irtisanoutuisin? Uudelleenkouluttautuminen ei tule kysymykseen, työttömyys ei houkuttele yhtään sen enempiä, kuin ylityöllistettynä töiden tekeminenkään. Ja vaihtoehtoisia ajatuksia ei nyt oikein tule mieleen.

Minun olisi mietittävä jokin ratkaisu, vaan kun ajatus ei kulje, en tiedä mitä tehdä helpottaakseni tätä. Työn puolesta olen omasta mielestäni parhaani yrittänyt ja pyytänyt ihan suoraan hieman kevyempiä päiviä, vaan ei ole toteutunut kuin korkeintaan yhdeksi, kahdeksi päiväksi ja sen jälkeen sama kuormitus on jatkunut pahempana kuin aiemmin. Ja tiedän, etten ole ainut, joka kärsii samoista mietteistä.

Ja tulihan se päivystyskäynti ja sairasloma pariksi päivää saadessani pienimuotoisen paniikin ajatellessani tulevia työvuoroja. Pari päivää huilia ja täydellistä lepoa korjasi ilmeisesti tilanteeni ja palasin töihin ja oho, työmäärä vaikutti olevan poikkeuksellisesti hieman kevyempi, saa sitten nähdä kuinka pitkään?

Kun ajatuksiin eksyy tarpeeksi monta huolenaihetta ja liikaa pohdittavaa, kaiken muun elämän päälle syntyy semmoinen ikävä kierre, jonka katkaisemiseen ei tunnu riittävän omat konstit. Olisin jälleen kerran terapian tarpeessa, vaan kun ne euroset ei tahdo semmoiseen riittää, ja totean joutuvani itsekseni pärjäilemään. Sitä ihmettelen vuosikymmenien kokemuksella, että miksi kaikki suuret tapahtumat ja ikävät sellaiset tulevat ryppäissä, ei kahta ilman kolmatta jne.

Lasten maailmassa on ilmennyt sairasta toimintaa ja se on aiheuttanut omat toimenpiteensä meilläkin , väkivalta on mennyt todella omituiseksi, ja sellaiset mukulat saavat olla yhteiskunnassa vapaana. Ennen tietyllä tapaa sairaat on suljettu jo lapsesta osastoille ja ihmiset ovat saaneet elää jokseenkin turvassa ja nyt näitä pipipäitä yritetään kaikin keinoin pitää osana yhteiskuntaa heidän aiheuttaessa sitten terveyteen ja henkeen kohdentuvia vaaroja ja tekijää vain taputetaan päähän todeten, että älähän nyt enää toiste niin tee, vaikka ei se sairaus sieltä mihinkään poistu. Tämä yhteiskunta on sairas itsessään, oikean ja väärän ymmärrys on hämärtynyt jo ihan aikuisillakin ja ja olen sanaton ajatellessani syksyn tapahtumia.

Oma oloni kaikesta pitkin syksyä stressiä aiheuttaneista asioista on ihan kamala. Huomaan käyväni kehollisesti ylikierroksilla, siten kuten kävin pitkin avioliittoa aikoinaan, trauma trauman perään ymmärtämättä sitä itse. Exä osasi käyttää minuun kaikkia mahdollisia henkisen murtamisen keinoja, vasta hiljattain ymmärsin hänen käytöksensä tähdänneen minun murtamiseen taidokkain keinoin ja ihan kuin suoraan jostakin oppikirjasta, kuinka ihminen murretaan kidutuksen avulla. No, kuitenkin, olen kokenut erilaisia stressaavia tilanteita paljon pitkin syksyä ja ylityöt sekä jatkuva liika työmäärä vuorosta toiseen on saanut minutkin tuntemaan kovin ikäviä tunteita, joihin ei ole tuntunut saavan otetta eikä mahdollisuutta vaikuttaa asioihin.

Huomaan omien kipujen lisääntyneen, nivelet on tässä kaikessa jääneet hyvin vähäiselle huomiolle, samoin kaikki muukin itsestä huolehtiminen ja riittävä lepääminen. Huomaan suorittavani saamatta asimerkiksi kotona kuitenkaan mitään aikaan, haahuilen ja kärsin suuresta jaksamattomuudesta taasen, siitä, etten edes kykene aloittamaan oikeastaan mitään saati saattamaan loppuun ehkä aloittamiani asioita. Niinkin yksinkertainen kuin mattojen pesulaan vienti on odottanut jo kuukausia, en vain saa aikaan viedä mattoja autoon ja hurauttaa autolla sinne pesulaan. Aikaa olisi, vaan ei mitään motivaatiota. Teen vain pakolliset, eli pienimuotoiset siivoukset ja ulkoilen pakolla koiran kanssa, loppuaika menee johonkin omituiseen olemassa-olon tilaan, josta minulla ei ole selkeää mielikuvaa, aika vain katoaa jonnekin ja huomaan illan koittaneen, ennenkuin edes koen ylittäneeni aamukankeuden, koko päivä siis menee jonkinlaisessa heräämisen yrityksen aiheuttamassa horrostilassa.

Minun pitäisi käydä asioilla, kaupassa ja en vain pääse lähtemään. Ainoa, mihin pääsen siis on siis koiran kanssa ulos ja työpäivinä töihin. Minulla ei käy edes mielessä, että jokin asia on kodista lopuillaan ja pitäisi hankkia uutta, totean vain olkia kohauttaen, että no, onhan tuo loppumassa ja se siitä. Normisti olisin siis jo huolehtinut asiat ennakoiden, käynyt kaupassa ostoslistan kera, vaan nyt ei jaksa, ei enää. Ajatus on vähän niinkuin hälläväliä, semmoinen, että olkoon.