Omituista, vaan ei näköjään mahdotonta nämä minun kokemukseni. Yleensä ulkoillessa kuuntelen jotakin mukavaa, joko äänikirjaa tai musiikkia ja kävelen sen tietyn matkan ja takaisin kotiin.

Illalla lähdin jälleen tapani mukaisesti iltapissille koiran kanssa ja olipahan jälleen hämmästys, kun huomasin olleeni poissa yli tunnin, sama lenkki minkä olemme kävelleet alle puolessa tunnissa venähtikin reiluun tuntiin ja olin kovin hämmentynyt kotiin päästyäni, että mihin se aika taas hujahti. Kävelimme reipasta vauhtia, koira ei pysähdellyt sen enempää kuin ennenkään ja jälleen kuvittelin vain pikaisesti pyörähtäneeni sen tavanomaisen ja lyhyen lenkin, kun olen väsynyt ja en jaksa enempiä kävellä. Piti ihan tarkistaa askelmittarista kilometrit sekä mennyt aika, koska jälleen tapahtui se omituinen seikka, että aikaa kului enemmän kuin olisi pitänyt.

Toisinaan tuntuu siltä, kuin aika olisi pysähtynyttä ja toisinaan kello juoksee kolminkertaista vauhtiaan. Mikään ei ole muuttunut, paitsi oman oloni korjaantuminen parempaan päin ja näinkö se sitten näkyykin? Ajan kulumisen  tunteen muutoksina myöskin?

Askeleeni ei näytä mittarin mukaan hidastuneen, matka ei ole pidentynyt, vain aikaa meni enemmän ja se tuntuu perin oudolta.

No, samapa tuo, kait aikakin tai sen kokeminen riippuu ja roikkuu monista eri tekijöistä. Entäpä vuosikymmenet sittten?

Taannoin pohdiskelin, kuinka yksinäiseksi tunnen itseni erityisesti syntymäpäivinä, viimeiset juhlani olen viettänyt viettämällä 15-vuotiaana ja sen jälkeen syntymäpäivät ovat jääneet. Yksinäisyys korostuu juhlapäivinä, tai en osaa enää kuin haikeudella todeta yhden vuoden vierähtäneen ja tänä vuonna unohdin jo itsekin oman päiväni.

En tiedä millaista edes olisi juhlistaa omaa päivää, aikanaan odotin ja salaa mielessäni toivoin isompia juhlia kun täyttäisin sen 30, vaan itku silmässä kuuntelin exän herjauksia siitä, kuinka arvoton olen ihmisenä ja kuinka en osaa sitä tai tätä ja eroprosessi oli tuloillaan tuolloin. Eipä sitä aiemminkaan exä sallinut minulle omia synttäreitä, hyvä kun sain lapsille pienet kakkukahvit järjestää, ja siinäpä sitä olikin sitten työmaata- Leivoin ja pakersin ja siivosin ja kaikkea, exä söi tuotokset sitä mukaa kun sain valmiiksi jotakin ja sotki vieläkin tavallista enmmän ja huusi minulle, kuinka meille ei voi ketään tulla vieraiksi ,kun en ole siivonnut, hän siis heitteli mm. maitopurkista maidot seinille ja kaatoi lattioille sekä saattoi mäjäyttää täyden kattilallisen ruokaa pitkin olohuoneen pintoja, juuri ennenkuin vieraita olisi tulossa. Loppuaikoina aloin jo kertomaan sukulaisille, mitä meillä oli exän toimesta siivottu ja mitä olin heille leiponut ja ja exä oli ne sitten pistellyt suuhunsa ja kyllä oli vierailla naamat valkoisina, kun eivät tienneet mihin olisivat uskoneet. Tarjolla heille oli vain kaupan valmiita tuotteita, joita exä kiiruhti siinä kohtaa hakemassa, kun vieraita oli jo tullut. Ilemisesti minun seläntakana tämäexä sitten kertoili omia totuuksiaan vieraille siitä, kuinka hän on siivonnut ja laittanut jne ja minä en olisi hänen mukaansa mitään tehnyt.

Eron jälkeen en ole voinut taloudellisen köyhyyden vuoksi edes harkita minkäänlaisisten juhlien järjestämistä, saati sitten ylipäänsä juhlistaa mitään, on ollut jo yksi saamarin työmaa siinä, että olen saanut säästettyä vuoden varrella lapsille joululahjoihin hieman rahaa, vaikka eipä sitä iloiseksi itsekään ole tullut, kun köyhällä ei ole ollut kuin köyhän antimet.

No kuitenkin, aivan sama. Tänäkin vuonna siivoan ja pesen wctä syntttäripäivän kunniaksi, ei tulisi kuuloonkaan, että jotenkin päivää juhlistaisi muuten kuin raapimalla paskaa pöntön reunuksista. Niin ja tietysti perinteinen pyykkipäivä osuu kanssa samaan syssyyn, kuten ikuinen imurointikin, ainoa vapaa päivä, niin kas kummaa menee siivouksiin sekin juhla. Ehkäpä voisin hankkia synttärihatun ja vihellellä pilliin siinä samalla puuhastellessa......