Ulkoiset asiat on aina olleet itselleni jotenkin vähemmän tärkeitä, en ole ikinä kokenut yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, joiden elämän pääsisältö on tuntunut olevan huoli vaikkapa kampaamokäynnin epäonnistumisesta tai jostakin muusta vastaavasta elämän ulkoisesta asiasta. Tai jos nyt kaupasta ei löydy oikeanväristä huulipunaa tai se lempijuoma onkin loppunut tai jotain yhtä pinnallista.

Kyllä ihmisellä voi olla asiat todella hyvin, kun elämän suurin ongelma on se, laittaako juhliin vihreän vaiko keltaisen puvun ja mitkä kengät sopivat parhaiten, tai se, että syödäkö nautaa vaiko karitsaa sunnuntain illalliseksi? Ihmisellä on myös asiat todella hyvin, jos on kykyä ja aikaa valittaa toisten tekemisistä ja arvostella toisten elämää tai valintoja.

Itselleen pitää osata olla huumorintajuinen ja armollinen sekä ymmärtävä. Vasta sen jälkeen voi ymmärtää aidosti myös toista ja eikä tule tarvetta ihan heti alkaa tuomitsemaan ja arvostelemaan. Olen useinkin törmännyt ihmiseen, joka tuomitsee heti, omaa hyvin vahvat omat näkemykset ja vaikka kuinka kertoisi perusteluja, ei ihminen halua nähdä kuin sen, minkä itse näkee oikeaksi kannakseen.

Omat vaaleanpunaiset silmälasini ovat vaalenneet ihmisten suhteen ja opin koko ajan uutta ihmisistä. Minussa on ollut jokin , jokin joka on saanut minut uskomaan jopa valheellisia asioita ihmisistä ja heidän hyvyydestään, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja pohtimaan itseäni omien puutteiden valossa ja kautta ja pyrkimään siihen hölmöön täydellisyyteen luultuani, että olen jotenkin poikkeuksellisen vajaa monilta osin. Minussa on elänyt sellainen selkäsaunalla ja aivopesulla aikaansaatu ihmisen hyvyyden harha. Minuun iskostui lapsuudessa tietynlainen kuva aikuisuuden ihmisestä, joka on täydellinen kaikinpuolin, joka asiassa ja en suostunut uskomaan tai näkemään muuta, ja jos jotain epätäydellistä olikin, syytin itseäni siitä, ettei se toinen ollut juuri minun kanssa täydellinen aikuinen, että syy oli minussa ja minä tein ja koin väärin ja se toinen oli oikeassa jne.

Terapian myötä olen ymmärtänyt olleeni hyvin voimakkaan aivopesun kohteena lapsuudessani. Minulta on vaadittu kohtuuttomia taitoja jokaiseen elämänalueeseen, ja ennenkaikkea täydellisyyttä. Toisaalta se on sääli, toisaalta en ehtinyt koskaan keskittyä niihin pinnallisiin asioihin, joihin lapset ja nuoret nyt yleensä voivat keskittyä kasvaessaan aikuisuuteen.

En siis oppinut kuluttamaan esimerkiksi kauneudenhoitoon rahaa, koska elämääni ei lapsuudessa eikä nuoruudessa kuulunut sen sortin asiat, toki meikkasin, mutta toisten vanhoilla meikeillä ja joskus sain lahjaksi jonkin purkin ja purnukan millä saatoin ne meikit pois pestä. Nykyisinkin elän ilman pakkelia, vaikka kovasti sillointällöin yritänkin muistaa kasvojeni olemassaolon. Sama hiusten kanssa, ne kasvavat miten kasvavat ja kesällä leikkasin lyhyemmäksi itse, vain koska en ole oppinut tilailemaan ja käyttämään aikaani mihinkään kampaaja-aikaan. Ei sillä, ei minulla olisi edes varaa moiseen humputukseen.

Olen jäänyt monista naiseuden asioista paitsi, kaikesta siittä hemmottelusta, mikä mukama kuuluu naisen elämään ja sitä vähän olen harmitellut ja miettinyt, mitä ei ole ollut, sitä ei osaa edes kaivata.

Syksy saapuu ja niin saapuu näköjään alakulo mieleeni, kotona katson minne tahansa, alkaa ärsyttämään, taas. Miesystävä ei saa viikkojen huomauttelunkaan jälkeen omia jälkiään pois jaloista, aina sama selitys, vien kunhan ehdin ja kohta hermoni kiristyvät hänen rojuilleen ja vinttaan ne pihalle, en saa häneltä apua kodin siistinä pitämiseen, vaan aina hän länttää tavaransa juuri siihenn kohtaan, minkä olen juuri järjestänyt ja saanut siivotuksi, eli jollekin tasolle ja sitten siihän hän alkaa kerätä tavaraa ja minä vien niitä tavaroita sitten pois näkyviltä, siihen asti että räjähdän hänelle.

Vaihdan myös järjestystä usein, nykyisin niin, että tasoja on mahdollisimman hankalissa paikoissa, jottei joku ala keräämään tasoille tavaroitaan ja silti siivouksesta seuraavana päivänä joku on jo ehtinyt aloittaa sen tasojen täyttämisen. Seuraavana keinona olen jopa miettinyt näiden tasojen poistamista kokonaan, olemme sitten ilman säilytystilaa laatikoston muodossa tai jotakin muuta. Mielestäni nämä nykyiset huonekalut alkavat olla pelkkää rojua, kaatopaikkatavaraa muutoinkin, joten ei olisi iso työ viedä ne sinne, minne ne kuuluukin.

Pinnallista tai ei, vietän kotona kaiken vapaa-aikani ja kotini pitäisi olla se paikka, missä mikään ei ärsytä silmää, ja missä voi olla ja elää ilman jatkuvaa ärsyyntymistä katsoessa ympärille. Yritin ja olen yrittänyt oikeastaan kaikkeni ja enää tunnu auttavan järjestyksen vaihto, ei tavaroiden uudelleen järjestäminen vaan kaikki pitäisi uusia, nämä huonekalut eivät ole tähän kotiin hankittuja, vaan edelliseen ja ne eivät sovi tippaakaan tänne, sen vuoksi on niin hankalaa niitä sovitella. Olen nyt oman makuunurkkauksen saanut itselleni miellyttäväksi ja huomaan esimerkiksi olohuoneen olevan täysin turha sohvineen kaikkineen. Lasten ollessa meillä viihtyvät hekin suurimmaksi osaksi omissa oloissaan ja keittiön pöydän äärellä yhteisten ruokailuhetkien parissa. Sohvat ovat siis käytännössä miesystävän ja koiran valtaamia ja toiseen ilmestyy leivänmurut ja toiseen koirankarvat ja kukapa muukaan ne siivoaa, kuin minä? Käyn sohvia katsastamassa vain siivoustarkoituksessa, itse en ole kuukausiin niissä istunut, ja miksi edes istuisin, kun en viihdy tv:n äärellä. Koko laitos joutaisi pois, samoin muut ns. olohuoneen kalustukseen viittaavat elementit ja mitä sitten tilalle? En tiedä, mutta sen ärsyyntymisen tiedän, kun näenkin koko huoneen kaikessa karmeudessaan.

Olen kuitenkin vielä pakotettu jäämään tähän kotiin muutamiksi vuosiksi, ja sen aikaa minun olisi siedettävä näitä seiniä, lattioita sekä alkuperäisiä kaapistoja, jne.