Koen olevani jälleen jonkin taitteessa, kääntyykö sisäinen oloni masennukseen vaiko säilyykö saavutettu tasapaino. Itselleni on tosin täysin normaalia tähän vuodenaikaan kääntyä sisäänpäin, käydä ikäänkuin talviunille. Tällä erää ei väsytä ruumiillisesti niin paljoa, ettäkö se haittaisi arkeani, onneksi. Oikeastaan tunnen, kuinka alan käydä oikeastaan kierroksilla jostain kumman syystä, se on se ylivireystila, joka vaatii minulta omat temppunsa taasen. Alivireys vaanii myös jossakin lähistöllä, joten nyt minun pitää muistaa jälleen keskittyä paremmin itseeni ja niihin toimiviin tapoihin pysäyttää alkanut ketjureaktio traumojen aktivoituessa alitajunnassa.

Minun pitää jälleen muistaa oma olemassa-oloni, kehoni olemassa-olo. Pitkään menikin hyvin ja meneekin hyvin, mikäli nyt jaksan pitää kiinni jo saavutetusta. Tämä on näköjään seurausta nyt siitä taistelusta lapsen puolesta exän kanssa, jouduin toimimaan ja tuo aiheutti nyt sitten minulle hienoisia taantumisia olossani. Illalla en oikein saanut unta, jokin pienehkö pakokauhu ilman syytä valvotti ja vaikeutti nukahtamista, kuuntelin seinäkellon tikitystä, johon en ole kiinnittänyt aikoihin huomiota, keho tuntui vieraalta ja niin eespäin. Yöni katselin levottomia unia, aamulla vielä muistin ne, vaan en enää.

Mieli tuntuu jähmettyneeltä mustalta mönjältä, ajatus ei oikein kulje, kaikki tuntuu kääriytyneen sankkaan sumuun tänä aamuna, ihan fyysisestikin, ulkona on pilvistä ja tummaa enteillen jotakin sään muuttumista. Olo on jo pari päivää tuntunut kovin ulkopuoliselta ja vieraalta, ikäänkuin en olisi tässä, vaan katselisin sivusta jonkun toisen elämää.

Ainoa, minkä tunnen, on fyysinen kipu pitkin kehoani. Olo on todella kurja kehoni puolesta ja mikään ei siihen kipuun auta. Tai auttaisi ehkäpä, mutta sitä minun on turha toivoa. Fyysinen erillisyys, kokemus joka alkaa pitkään jatkuessaan ärsyttämään ja sitten saa suuttumaan ja sitten luovuttamaan ja sen jälkeen halveksimaan ja unohtamaan viimein. Toinen on siinä, olematta kuitenkaan siinä. En minä näinkään toivonut, jakavani elämääni ihmisen kanssa, joka ei kykene parisuhteeseen. Tuohan nyt ei ole se varsinainen ongelman ydin, ydin olen minä ja minun olotilani, joihin muilla ei ole pääsyä, huomaan kuinka alan etsiä ympäristöstäni ratkaisua, vaikka muut eivät eivät voikaan ratkaista minun ongelmiani.

Vaikka seilaankin nyt paatilla, minulta puuttuu se turvallinen satama, johon ankkuroitua matkan päätteeksi. Sellaista ei ole, ei rantaa mihin pysähtyä. Vai olisinko sittenkin jo perillä? Itseni äärellä ? Siinä ei tarvita satamaa, ei paattia eikä oikeastaan mitään, se on siinä ollut koko ajan...