Tulen iltavuorosta kotiin, olen väsynyt ja toivoisin vain pääseväni syömään, pesulle ja nukkumaan. Kotona on hijaista avatessani ulko-oven ja hetken päästä huomaan olevani ihmisten ympäroimänä. Lapset ja mies, jokaisella on sanansa sanottavanaan ennen unia.

Kauhuissani katson keittiötä, ja jotakin tehty siellä kaaoksesta päätellen, ei. Nyt en koske astioihin, jotka on jätetty lojumaan vähän sinne tänne, en tyhjää astianpesukonetta, en ala siivoamaan toisten jälkiä. Ennen lähtöäni töihin jo kertaalleen tein niin, siivosin edellisen illan aikana tulleet sotkut. Mainitsen asiasta, kukaan ei myönnä sotkeneen, kaikki sotkut ilmestyvät tyhjästä, se joku on jälleen keskuudessamme. Se joku, joka tekee kaikenlaista ja kuitenkaan se ei tee mitään. Se joku on vastuussa ainakin sotkuista, koska eihän kukaan myönnä jättäneensä astioitaan ja leivänmurusiaan jne pitkin keittiön tasoja. Se joku on osannut ainakin sotkea, vaan kukapa sille opettaisi siisteyttä? Vaikeaahan se on, koska se joku on paikalla aina, kun itse en ole.

Seuraavana aamuna minua odottaa keittiön jälkien siivous, muksut ovat lähteneet opinahjoihinsa ja ukko kadonnut vähin äänin omiin hommiinsa. Käytän koiran lenkillä, katson keittiötä ja alan kokea suunnatonta kiukkua, lähes aikuisia, yksi aikuinen ja sitten minulle jätetään ennen uuden iltavuoron alkua heidän sotkut siivottavaksi.

Nyt olen tuota sotkua sietänyt kaksi vuorokautta, kukaan ei ole edes maininnut asiasta, että pitäisiköhän jotakin tehdä keittiössä? Kohta on pesukone tyhjä, sieltä on napattu astiat ja sitten käytön jälkeen ne on ollut sijoittaa tasoille, vaan sinne pesukoneeseen kukaan ei kurki muutoin, kuin etsiäkseen puhtaita astioita. Minun siis pitäisi jälleen siivota toisten sotkut ennen työvuoroa, jotta palaan kotiin illalla väsyneenä ja turhaudun nähdessäni saman sotkun odottavan uudemman kerran.

Tasoille kertyy edelleen kaikenlaista rojua, ja totean, että on parempi luopua tasoista kokonaan, ja siirtää ne sellaiseen paikkaan, mihin ei käsi käy ensimmäiseksi jättämään niitä myöhemmin tarvittavia asioita, joille ei viitsitä etsiä omaa paikkaansa.

Selvisin kuitenkin iltavuorojen putkesta, en hermitellut tätä kirjoitustani enempää elämästä syntyvää sotkua, en ole supernainen, en enää. Olen oppinut jotakin tärkeää omasta jaksamisesta ja olen oppinut priorisoimaan oman jaksamisen sekä ylipäänsä huomaamaan minne ne omat vähäiset voimat kannattaa suunnata väsyneenä. Tärkeämpää on keskittyä kuulemaan mitä lapsille kuuluu ja keksittymään heidän sanomisiin kuin esimerkiksi tuhlata aika ennen nukkumista kotitöihin.  Eilen illalla vihdoin sotkut olivat kadonneet, se joku oli ne ilmeisesti siivonnut ja ymmärtänyt vihjeeni. Kömmin väsyneenä peittoihin ja nukahdin tyytyväisenä, samoin heräsin hyvin nukutun yön jälkeen ja tänään aion vain olla, viettää ansaittua vapaapäivääni ja aion todellakin löhötä, kaukosäädin odottaa valmiina pieneen nettflix-sarjamaratooniin, ihan kuin keväällä ollessani sairaslomalla. Muistelen toisinaan niiden sohvalla vietettyjen hetkien olleen myös kovin terapeuttisia, ehkäpä vahvalla lääkitykselläkin oli tosin osansa asiaan, mutta silti, tänään aion vain huilata ja heittää aivot narikkaan.

Tässä aamussa mukavaa on jokasykyinen sumu, joka ilmestyi heti auringon noustua, on mukava painaa kuulokkeet korviin ja lähteä haukkaamaan happea pitkälle kävelylle koiran kanssa. On ihanaa, kun ei ole kiire minnekään ja nämä vapaapäivät tuntuvat todella luksukselta raskaan työn vastapainoksi. Eilen annoin koiran johdattaa ja minnekäs muualle kuin metsään halusi haistelemaan raikasta ilmaa. Polkuja on silloin tällöin ihan mukava tallata, kun pääsen itse eroon niistä ikävistä fiiliksistä siellä, joskus se onnistuu ja joskus taasen ei.

Jokatapauksessa, tänään olen onnekas ja hyvällä ololla varustettuna koko päivän.....