Nykyisellään päätän aamuisin tulevan päivän olevan hyvän, niin hyvä, että olen illalla vielä hyväntuulinen ja iloinen ja voin sanoa sen toimivan. Sama toimii myös työssä, ennen töihin lähtöä päätän, että olen iloinen ja hyväntuulinen töiden jälkeenkin ja kyllä vain, näin myös on ollut.

Monia muitakin asioita päätän mielessäni samoin ja kas, sehän toimii, ja ilo ja onni senkuin kertautuvat. Olosuhteiden orjuus ei enää vaikuta niin voimakkaana ja asiat toimivat lähtökohtaisesti parhainpäin tällä hetkellä. Sopisikohan samaa odottaa myös oman kehon osalta? Tiedän lipsuneeni huomaamatta takaisin kohti makeaa elämää, ja sehän ei passaa ollenkaan, kevään jaksoin olla tiukkana siitä, mitä suuhuni laitan ja nyt olisi paljon petrattavaa sen suhteen, vaikeaahan se ei ole minulle, tai sitten on?

Olisihan se tietysti mukavaa voida syödä mitä tahansa, vaan kun en voi monien rajoitusten vuoksi. Haaveilen vehnästä, kotimaisista puuroista ja velleistä sekä tavallisesta leivästä ja leivonnaisista ja kyllä, minusta on tyhmää ja epäreilua yrittää saada makuelämäyksiä vieraista viljalajikkeista, joista ei edes pysty sämpylöitä leipomaan normaaliin tapaan, muista leivonnaisista puhumattakaan. Toisinaan joku onnistuu, useimmiten ei. Tuntuu niin hullulta, että pitäisi ostaa kaikenmaailman lisäaineita taikinan joukkoon, jotta lopputulos olisi syötävä. Ei taida onnistua meidän perheeltä. Sekin on vaan niin hassua, että muu perhe on jo sopeutunut minun rajoituksiini, joista osa on myös jälkikasvulla itsellään, mutta siis muu perhe voi vielä toistaiseksi syödä viljoja normisti, yhden muksun kohdalla on tosin hienoinen kysymysmerkki sen suhteen ja aika näyttää kuin käy hälle. Sopeutuminen näkyy siinä, että jokainen varsinkin muksuista kykenee ja haluaa ottaa huomioon minun syömiseni ja kokatessaan tekevät ellaista, jota itsekin pystyn syömään ja se tuntuu hieman hämmentävältä vaan on se ainakin yksi hyvä osoitus lasten säilyneestä kyvystä empatiaan ja toisten huomioonottamiseen, mikä on taasen ihme siinä mielessä, ettei siellä isän kodissa isä kykene kunnioittamaan muuta kuin omaa napaansa toisten kustannuksella. Mutta, hyvä näin, voin sanoa etten ole turhaan pitänyt kiinni lasteni hyvinvoinnista ja oikeuksista ja kaikesta muusta, mistä isä ei osaa edes kuvitella, sellaisesta normaalista kasvatuksesta.

Edellisestä tulikin mieleeni, kuinka isä on nyt potkimassa yhtä lastaan pihalle kodistaan, koska hänen oikeutensa tukiin päättyy piakkoin ja isä ei siis hyödy taloudellisesti tästä kyseisestä muksustaan, niin hänet voi nyt sitten unohtaa isän mielessä. Muksu tuumaa kokevansa asian niin, että isä savustaa häntä ulos lapsuudenkodistaan ja kertoo kuinka myös tämä vaimo osallistuu puuhaan saadakseen itselleen yhden huoneen lisää käyttöönsä. Pitäähän sitä nyt olla käytössä työhuone, joka sujuvasti otetaan lapselta pois, vaaikka naikkosella on koko talo noin niinkuin käytössään, vaan eihän se riitä, lapsia pitää kohdella nyt sitten vähän huonosti, kun hällä on oikeus asua siinä talossa, niin kyykytetään vähän lapsia sitten. Siellä näyttää siis molemmat aikuiset olevan pimeitä päästään, kummallakaan ei näytä olevan minkäänlaista kykyä kunnioittaa ihmisten rajoja, vaan hallinnan kautta pitää yrittää näyttää olevansa kaiken yläpuolella.

No, se siittä taasen. Uskoisin, että kohta meillä asustaa yksi perheenjäsen lisää pysyväisluonteisesti, koska toisessa kodissaan alkaa olla kaikenlainen yksityisyys poissa, sekin vähä mitä on ollut, on poissa.