Leikkauksesta johtuvat kivut tulevat ja menevät, on kuulemma normaalia tuntea kipuja vielä vuodenkin jälkeen, joten ei auta kuin sopeutua asiaan. Siihenkin.

Kyllähän nuo kivut ajoittain vetävät mielen matalaksi, kun häiritsevät elämää jonkin verran ja peruspanadoli ei niihin auta ja vahvempiin en periaatteesta koske, en halua kulkea zombina ja haluan säilyttää toimintakykyni, jonka ne väistämättä minulta vievät.

Väsymystä myös mietin, onko se nyt sitä minun normaalia väsyä, vaiko muusta johtuvaa? Terveydenhuoltoon on täysin turhaa luottaa, aiemminkin on kohdallani mokannut ja lopputuloksena meinasin kuolla, joten sinnittelen kotona, mieluummin kuin lähden nöyryytettäväksi arvauskeskukseen. Vaivani luokitellaan pitkäaikaissairaudeksi, joten työterveys on myös poissuljettu vaihtoehto. Olen nyt ollut jo useamman päivän todella rättiväsynyt, vai onko se sittenkin vain kokemus tylsyydestäni, kun olen koko ajan yksin?

95% ajastani nautinkin olla itsekseni, sitten on tuo 5% , johon mahtuisi ystäviä, vaan ihmiset eivät ymmärrä jotenkin pitkiä aikoja elää hiljaiseloa . Yritän täyttää näitä yksinäisiä päiviäni äänikirjoin, ulkoillen ja huomaan väsyväni niin paljon, etten kotona oikein jaksa muuta kuin levätä. Tai jaksa, ei ole oikea sana kuvaamaan, en halua enää olla koko ajan siivoamassa ja imuroimassa toisten jälkiä ja puunaamassa keittiötä. Minusta tuntuu, että olen kodin suhteen oman osani jo tehnyt, sama on ruuan laitossa, ennen tosiaan nautin hommasta ja nyt ei ole enää pitkiin aikoihin kiinnostanut moinen.

Motivaatio perusarkeen on kadonnut jonnekin, tietysti kun sitä samaa elää paivästä toiseen ilman minkäänlaista mahdollisuutta irroittautua siitä esimerkiksi lomien muodossa, kesälomani meni kotona, vapaani vietän kotona, olen aina vaan kotona ja se on alkanut tylsistyttää ihan raivostuttavan paljon taas kerran. Olla aina vaan kotona, tuijottaa samoja asioita, tunnista toiseen. olla yksin kaikenlisäksi, omien ajatusten kanssa.

Kotona, aina vaan. Levätä, jotta jaksaa seuraavat työvuorot ja taas levätä, jotta palautuu vuoroista. Työtahti on ollut hurjaa, kahden ihmisen työt yhdessä vuorossa ja useimmiten minusta tuntuu, kuin osa-aikaisuuteni kostautuisi sitten ylimääräisinä töinä. Näin ei ollut vielä silloin kun aloitin, ja jaksoin hyvin ja ehdin palautua ja nyt kulunut kesä on tehnyt senkin, etten meinaa vapaapäivillä jaksaa kotona mitään, enkä myöskään palaudu.

Koko ajan olo on kotosalla, kun pitäisi ja pitäisi sitä ja tätä, muttei vain jaksa ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa tekemään. Meillä asuu edelleen se joku, joka sotkee enemmän kuin ehdin siivota ja vaikka kuinka yritän kädestä pitäen neuvoa toista puoliskoa edes omat sotkunsa pitämään kurissa, sekään ei auta, kun tulen kotiin, koko koti on ikäänkuin räjähtänyt käsiin ja mitä enemmän siivoan, sen enemmän joku täällä sotkee ja minun hermot ei oikein meinaa kestää pitkään sellaista.

Se joku siis kasaa kaikille mahdollisislle tasoille tavaroita, ja vaikka huomautan asiasta moneen kertaan, ne eivät siirry pois ennenkuin hermostun ja uhkaan ne heittää roskikseen pois pilaamasta siisteyttä, tasot kun eivät ole eräiden rojujen säilytykseen tarkoitettuja. Se joku kantaa roskapostit sisälle, vaikka olen kieltänyt niitä sisälle asti tuomasta, koska ne jäävät sitten juuri siihen, mihin se joku ne laittaa ja itseä suututtaa vallan vietävästi korjata toisten jälkiä tämänkin osalta.

Kesällä hankin herran rojuille oman säilytysastian, ja eihän siinä mennyt kauaakaan, kun se täyttyi kaikesta epämääräisestä ja jälleen alkoi keittiön pöydät notkua sotkuistaan, ja sanominen ei auta, hän kun oli niitä juuri siivoamassa, ja perhana, kun tavarat laitetaan omille paikoilleen suoraan, niin ei tarvitse niitä siirrellä ja siivota myöhemmin. Asun siis jonkinlaisen sian kanssa, sellaisen joka on tottunut lapsuudestaan asti elämään epäsiististi, jonka kodissa ei ilmeisemmin ole ollut käsitystä viihtyisyydestä tai siitä, että rojuja ei kerätä mihinkään.

Meillä on lapsetkin jo pienestä oppineet, kuinka tavaroita ei jätetä miten sattuu ja jokaisella asialla on oma paikkansa, jossakin päin kotia ja osaavat palauttaa kaiken paikoilleen jne. Joten joudun yhden ihmisen vuoksi näkemään mielestäni liikaa vaivaa pitääkseni kotia jokseenkin kunnossa.

Joten plääh, ehkäpä pieni puhuttelu jälleen on paikallaan ja kohta jo pelkkä arjen käytännön elämä alkaa olla nähty hänen kanssaan, en jaksa naputtaa koko ajan samoista asioita ja kuunnella pelkkiä selityksiä siitä, miksi jokin asia on väärässä paikassa ja ja....