Olen opetellut olemaan hiljaa toisella tavoin, en sulkeutuneena itseeni, vaan antaen asioiden ja ihmisten vain virrata ohitseni ja se on tila, jossa kaikki sujuu jotenkin paremmin. No, ehkä terapia on myös toi minuun uudenlaista voimaa, olla ihmisenä muiden mukana ja enää minun ei kovinkaan usein tarvitse kärsiä sellaisesta traumojen aiheuttamasta erillisyyden tunteesta, siitä, että kokisin olevani jotenkin täysin poikkeava ja täysin päinvastainen oikeastaan kaikessa verrattain muihin ihmisiin.

Tuo erillisuuden ja erilaisuuden  tunne on hallinnut minua ihan pienestä pitäen ja sen kanssa jouduin elämään ihan näihin vuosiin saakka. Itselleni se oli kovin raskasta, koska en ymmärtänyt ollenkaan mistä oli kyse, ja nyt kun koen päässeeni siitä eroon, kokemukseni ihmisten parissa on muuttunut paljon myönteisempään suuntaan ja saatan jo ehkä sanoa pitäväni toisinaan ihmisten seurasta. Tai, sitten kykenen paremmin säätelemään omia rajojani ja ihmiset eivät pääse ns. ihon alle samoin kuin ennen.

Ennen olin ns. rajaton ihminen, en osannut asettaa rajoja toisille, vaikka itse kunnioitinkin toisten rajoja maltillisen tiukasti. Muut kun haistavat jo kaukaa sen, jota on helppo höynäyttää ja käyttää hyväksi ja valitettavasti suurin osa ihmisistä myös käyttää tilaisuutta hyväkseen, mikäli heidän vaikutuspiiriinsä ilmaantuu semmoinen hyväuskoinen ja kiltti ja avulias ihminen.

Nykyisin, kiitos terapian ja oikeanlaisen lähestymisen itseeni, osaan seistä todella vahvasti omilla jaloillani ja jo pelkkä olemukseni huokuu rajoja, ilmeisesti sellaisella hyvällä tavalla saamastani palautteesta käsin. Olen opetellut olemaan vähemmän kiltti, vähemmän joustava ja opetellut myös enemmän miettimään omaa itseäni ja esimerkiksi omaa jaksamista tai kuormittumista. Käytännössä se näkyy vaikkapa töissä uudenlaisena kunnioituksena itseäni kohtaan, ja enää en myöskään alitajuisesti ikäänkuin alenna itseäni toisen edessä.

Olen siis itse muuttunut, tapani toimia on muuttunut ja ennenkaikkea kykenen itse arvostamaan itseäni. Aiemmin arvotin itseni alimpaan maanrakoon, ja ero tällä hetkellä niin suuri entiseen nähden. Osaan myös olla itse itselleni armollinen, taito joka on terapiassa avautunut ja ymmärrän, ettei ole tarvis suorittaa täydellisesti, ei tarvitse olla viimeisen päälle täydellistä missään asiassa. Tuo on ollut minun suuri haava sisimmässä. lapsuudesta asti sain vaatimuksia, joiden täyttämiseen ei edes aikuisilla ollut rahkeita, mutta silti vaadittiin täydellistä suoroiutumista, muu ei riittänyt ja samaan aikaan lytättiin lyttyyn jossakin muussa asiassa. Ristiriitaista ja hajottavaa. Sama jatkui sitten omassa elämässäni, vähempi ei riittänyt, olinhan tottunut siihen, että vain täydellinen kelpasi ja vasta sitten olit muiden silmissä ehkä kelvollinen olemaan lapsi. Sama toistui avioliitossa, lasten kanssa. Muistan ensimmäisten lasten syntymmien aikoihin oman äitiyden vaateen itselleni, täydellinen äiti, täydellinen elämä ja siihen pyrin ja siinä onnistuinkin. Tuo edellinen olikin sitten varmaan yksi syy parisuhteen jatkumiseen, en halunnut nähdä totuutta, esimerkiksi ero ei kuulunut täydelliseen elämään, jota niin kiivaasti halusin elää rikkonaisen lapsuuden jälkeen. Suljin silmäni siltä sairaalta parisuhteelta ja alistuin , se oli se hinta, minkä minun oli maksettava siitä, että sain pitää ehjän perheen lapsillani, semmoisen, mitä itselläni ei ollut koskaan ollut.

Ennen en myöskään ns,uskonut itseeni, en luottanut vaikkapa omiin kokemukiini tai hiljaiseen tietooni. Nykyisin työssäni saan valtavasti voimaa toimia ja tehdä työtäni helposti, vain luottamalla itseeni ja osaamiseeni ja kaikki energia ei kulu enää siihen, että kokisin jatkuvaa huonommuuden tunnetta arvottaessani kaikki muut korkeammalle jalustalle peräti.

Lapsuudessa opin katsomaan toisia ylöspäin ja mitätöimään itseni huonommaksi kuin muut. Muut olivat aina oikeassa ja minun mielipiteillä tai tiedolla ei ollut merkitystä, koska joku toinen sanoi toisin tai paremmin jne. Opin häviämään näkyvistä ja olemaan ilmaisematta itseäni juurikin, koska minulla ei ollut merkitystä. Tätä vahvisti myös avioliittoni, ja minulle kaikki oli jokseenkin normaalia ja en osannut edes tietää toisenlaisesta tavasta tulla kohdatuksi ihmisten parissa.