Vapaata, töitä ja vapaata . Kulunut kesä on ollut fyysisesti raskas, päivät on menneet lähinnä sietäessä kuumuutta, meillä hellettä kesti sen kuukauden ja sinä aikana ei todellakaan kukaan ole jaksanut oikeastaan mitään. Aivot sulivat melkein kirjaimellisesti.

Nyt on ollut hieman viileämpää, silti lämmintä ja toipuminen edelleen helteestä ja sen mukanaan tuomista rasituksista jatkuu. Töissä on pitänyt kaikesta huolimatta jaksaa käydä ja yllättävän hyvin olen itse jaksanut, juoden nesteitä sen minkä olen ehtinyt. Syksyn tullen on sitten kurottava kiinni kaikki se, mikä jäi kesän ajalta tekemättä, kuten ikkunoiden pesu sekä kodin pienimuotoinen suursiivous.

Olen jälleen nauttinut koko perheen yhteisistä hetkistä, vaikkei jaksamista olekaan kovin paljoa ollut tehdä oikeastaan mitään. Koko perheen lapsineen kokosi yhteen nimenantojuhlat pikkuiselle ja kauniin nimenhän hän saikin. Harmi vain pikkuisen puolesta, kun pikkuisen isovanhemmat eli minä ja ex emme enää tule koskaan olemaan samoissa tiloissa samaan aikaan ja se aiheuttaa hieman toisenlaisia järjestelyjä jatkossakin.

Lapseni tämän ymmärtävät kuitenkin, ex on nyt viimekuukausina jälleen loukannut monin eri tavoin minua ja minun henkilökohtaista elämää sekä tilaa ja suo hälle enää mahdollisuutta nauttia työnsä tuloksista nähdessään minut.

Kuluneen kesän aikana lopetin oman terapiani, osin taloudellisista syistä ja osin myös siksi, etten tällä erää enää jaksa penkoa mennyttä sen enempää, minun on saatava keskityttyä täysillä nykyisin niin vaativaan työhöni sekä ihan arjen jaksamiseen ja kumpaankaan asiaan oma terapiani ei enää kannustanut, joten tulin siihen tulokseen, että nyt on hyvä hetki päättää ja katsotaan sitten joskus, josko jotenkin elämäntilanne olisi toisenlainen jatkamaan?

Onneksi teen osaaikaista työaikaa, palautumiseen menee pitkä aika ja tämä määrä työtä tällä hetkellä on siinä ja siinä, että jaksan. Valitettavaa on, että työn määrä on ikävällä tavalla lisääntynyt ja minusta tuntuu, kuin tekisin kahden päivän työt yhden vuoron aikana ja näin on nyt ollut koko kevään ja kesän.

Arki on tällä hetkellä ihan ok, siedän ja pärjään, kun en liikoja ajattele menemään. Lenkkeilyn kunnollista aloitusta odotan jokseenkin innolla kesän pitkän tauon jälkeen, lemmikin hyvinvointi on mennyt omani edelle ja niinpä jäi helteiden jalkoihin meidän pitkät kävelyt päivittäin. Postin mukana tupsahti jokasyksyinen kansalaisten kurssitustarjonta ja selasin sen nopeasti läpi, ihan kuten jokaikinen syksy toiveena, että olisin löytänyt jotakin itselle mielenkiintoista. Samat siellä koreili, kuten viimeiset kolmekymmentä ainakin ja totesin jälleen, ettei siellä ole tarjontaa minulle. Mikään ei oikein kiinnosta ja se mikä sitten kiinnostaa, osaan jo ja en tarvitse opetusta tai muutakaan niihin asioihin. Ja sosiaaliseksi ihmiseksi minua ei enää saa tekemälläkään, ei vaapaaehtoisesti.

Seuraaville vapaille yritän ja toivon ja haluan siistin kodin, suursiivous siis tiedossa ja mattojen vieminen pesulaan ja josko vihdoin pesisin myös ikkunat. Olen haaveillut koko kesän uudesta sohvaryhmästä ja mallinkin ja värinkin jo tiedän mielikuvissani. Nyt kun lapset on kasvaneet isoiksi, he eivät apinoi ja antaa mahdollisuuden vihdoinkin kevyisiin huonekaluihin. Aikanaan pienet lapset rajoittivat jonkun verran myös sisustusta ja erityisesti piti miettiä turvallisuutta niin, etteivät saaneet esimerkiksi kaadettua huonekaluja hyppiessään esteloikkaa sohvien yli. Nyt pääsen sitten valikoimaan aikuiseen kotiin huonekaluja ja aloitan sohvista heti, kun inspiraatio iskee ja tulee sellainen tunne, että on aika niiden hankkimiseen.

Toisinaan mietin ja pohdin, josko ne vanhat huonekalut vielä menisivät jokusen tovin, mutta ei, en halua enää tinkiä ja jäädä odottamaan hamaan tulevaan jotakin tapahtuvaksi ja huomaamaan kymmenen vuoden päästä, ettei mitään ole uusittu. Ei noin. Takarajan pidän joulun tienoille, viimeistään siihen mennessä minun kodissani on uutukaiset kalusteet olohuoneessa ja semmoiset pitkäikäiset tietenkin ja oman makuni mukaiset.

Olen kiitollinen tästä hetkestä, arki on kovin täyttä ja itseasiassa mukavaakin, pitkästä aikaa ja olen mummoilua edelleen opetellut pikkuisen kanssa. Vauvan hoito ei ole unohtunut minnekään ja vielä on muistissa omien vauva-ajat ja muistan myös paljon sellaista, minkä olen autuaasti myös unohtanut omien vauva-ajoilta. Tunnen myös, miten arjessa on tällä hetkellä paljon enemmän vaihtoehtoja sekä itselläni on valinnan varaa, mitä ei ole vuosiin ollut arjessani.

En koe olevani sidottu enää, vaan oikeasti minusta vihdoinkin tuntuu, että halutessani voin valita ja minun ei tarvitse tyytyä yhteen vaihtoehtoon. eli, kyllä tämä elämäni tästä lähtee eteenpäin soljumaan, ihan kuten silloin joskus vuosikymmeniä sitten, nytt olen hieman viisaampi vain ja kokemuksia rikkaampi ja osaan valita jo toisinkin, ajatellen myös omaa itseäni?