Avioliiton parikymmentä vuotta, joihin jokaiseen päivään, jokaiseen tuntiin ja jopa lähes jokaiseen minuuttiin mahtui paljon nöyryytystä, aliarvioimista, hallintaa, traumaattisia kokemuksia, valheita, asioiden vääristelyä, suoranaista kauhua ja itkuja ja alistamista sekä paljon muuta.

Salasin itse kaiken, mitä neljän seinän sisällä tapahtui, lapset eivät useinkaan ymmärtäneet, paitsi sitten myöhemmin koululaiset, jotka kärsivät ja pyysivät minua eroamaan isästään, jotta isä ei kiusaisi minua. Kun se olisikin ollut niin helppoa, irti se ihminen ei ole vieläkään voinut päästää. Yrittää edelleen omistaa minua ja hallita minun elämää ja minua niillä omilla sairailla keinoillaan, jotka nekin on valittevasti vähenemässä, tiedän jo, ettei minun tarvitse pelata hänen peliään, ei enää.

Ei tarvitse lähteä mukaan hänen sairaisiin tapoihinsa ja yrityksiin saada minut jollakin tasolla pysymään hänen elämänsä piirissä. Ei, se alkaa olla loppu nyt. Ja vihdoinkin oma elämä alkaa häämöttämään, tuolla jossakin, ihan lähistöllä.

Olen hieman hämmentynyt tajutessani tuon, se alkaa olla lopussa, peli, johon astuin tahtomattani sisään tavatessani lasteni isän. Minun osuuteni on pelattu, ja tilanne on  tasapeli, tosin exän säännöissähän peli loppuu kuitenkin vasta toisen kuolemaan, joten tiedä sitten, voinhan olla tuntemuksieni kanssa myös todella väärässä?

Kuitenkin, juuri nyt tiedän, ettei minun tarvitse pelata, ja pelistä loppuu mielenkiinto toivottavasti, kun joutuu odottomaan omaa vuoroaan tarpeeksi pitkään, minun puolestani vaikka koko loppuelämänsä odottakoon. Kun en tee omia siirtojani, peli pysyy paikoillaan ja sekin ikävä kylllä ärsyttää sitä toista osapuolta. Mutta, sekään ei ole minun ongelmani.

Kutkuttava ajatus, elää omaa omannäköistä elämää, ilman, että kukaan sitä kontrolloi millään tavoin. Ex on tähän saakka ollut harvinaisen tietoinen siitä, mitä elämäni pitää sisällään, ja tiedonpuutteen on korvannut omilla sairailla mielikuvituksen tuotteillaan arvaillen ja luullen.

On kulunut joitakin viikkoja edellisestä kohtaamisesta tuon sairaan ihmisen kanssa ja en enää ihan jokainen hetki kuule hänen ilkeää puhettaan pääni sisällä ja muista kaikkea sitä, mitä hän taas jaksoi tuossa tapaamisessa minua nöyryyttää. Nyt jo naurattaakin hänen sairaat ja hullut juttunsa.

Kuten, etten ole kykenevä äidiksi,(erotessa vuosia sitten olin hänen mielestään seinähullu, viittävaille kuulemma laitokseen valmis hänen toimittamanaan sekä kuinka nyt olen hullu, koska hänen käsityksen mukaan käyn psykiatrilla ja todellisuudessa siis traumaterapiassa hänen aiheuttamien vahinkojen vuoksi), kuinka hän tekee rikosilmoituksen asiasta, joka ei ole minkään lain puitteissa rikos tai edes vääryys tai muutakaan väärää, kuinka teen tahallani osa-aikatyötä ja minun pitäisi etsiä parempi työ( ja omat lapsensa ovat samalla alalla), ja kuinka haen huomiota ja sääliä, kun sairastuin vakavasti, ja kuinka minä olen jo kasvattanut omat lapseni ja nyt on hänen vuoronsa kasvattaa omansa(tietääkseni jokainen lapsi on minusta syntynyt ja jokainen heistä on siis myös minun lapsia myös)riippumatta siitä, kenen osoitteessa kukakin on asunut tai asuu, Kuinka me nähdään toisessa asteessa? (tarkoittikohan hän oikeudessa tapahtuvaa sovittelua?). Ja kaikkea muuta ikävää hän jaksoi paasata, luulla ja tuoda esiin oman typeryytensä ja syyttihän hän minua valehtelustakin, josta olen muka jäänyt kiinni selittämättä asiaa sen tarkemmin. Hän otti esiin asioita poissa asiayhteyksistä, vihjaili ja kerskui omaa erinomaisuuttaan, sitä kuinka hän väsynyt minun juonitteluun ja minun kiusantekoon häntä kohtaan. Siis aivan päinvastoin, hän ei tunnu ymmärtävän omaa käytöstään ollenkaan ja sitä kuinka hän itse jatkuvasti tekee kiusaa läheisilleen, minä en ole ainoa ihminen joka kärsii hänen manipuloinnistaan ja hänen tekemistään.

Sairas ihminen on sairas juurikin sen vuoksi, ettei hän ymmärrä olevansa sairas. Kun hänessähän ei ole mitään vikaa, kun syyt vvieritetään aina toisen niskaan ja itse kerskutaan saavutuksista, joiden osallisuuteen hällä ei ole mitään tekemistä, on vain niin kiva ottaa kehut ja kunnia vastaan toisten tekemästä työstä ja vaivannäöstä.

Olen nyt jälleen kerran tilanteessa, jossa lapset kasvavat ja oppivat omilla aivoillaan kyseenalaistamaan asioita ja jälleen kerran jokin verho avautuu ja saippuakupla hajoaa ja vaaleanpunaiset lasit vaihtuvat kirkkaisiin ja totuus  paljastuu heille itselleen. Ihan niinkuin joskus aikanaan moni pyysi minua luottamaan siihen, että jonain päivänä tuo tapahtuu, vaikken sanoisi, tekisi mitään ja niihän siinä jokaisen aikuistuneen ja aikuistuvan lapsen kohdalla käynyt. Ei mene läpi enää minun yritykseni tukea lapsen ja isän suhteita. kun isä ne itse pilaa omalla järjettömyydellään, kun lapsilla on vertailukohta tai usempia elämässään ja alkavat ymmärtää, miten sairas se sisäinen ja suljettu neljän seinän sisäinen toinen kotinsa onkaan. Kun he eivät enää haluaisi olla ja kun lojaalius pakottaa, kun eivät halua loukata, koska vanhempi on aina vanhempi, kun he joutuvat opettelemaan omat rajansa ja asettamaan ne vanhemmalleen, joka ei niitä hyväksy missään tapauksessa, kun isälle rajat on tuntematon käsite, kun hänellä on kaikki valta ja hallinta kaikista ja kaikesta ja joka ei ymmärrä toisen tunteita muuten kuin, että tunteiden avulla voi hallita toista ihmistä.