Olen opetellut mummoilua jo jokusen tovin ja pesti tuntuu kovin mieluisalta. Pikkuinen on ihan valtavan rakas ja on jännää seurata kuinka toinen kasvaa ja kehittyy. En voi olla huomaamatta luonteenpiirteitä, jotka jo nyt työntyvät esiin ja mieleen tulee ihan kyseisen vanhemman oma vauva-aika, joka ei näytä kovin paljoa eroavan jälkikasvustaan. En muistanutkaan, kuinka haastava yksi pieni vauva voikaan olla syntyessään voimakkaalla ja vaativalla persoonallaan. Onneksi vanhempansa osaavat olla kärsivällisiä pikkuisen temperamentin kanssa.

Olen saanut olla paljon tuoreen perheenlisäyksen kanssa ja viettää aikaa hänen ja perheensä kanssa. Meille tulevat huilaamaan ja pakoon omaa yksinäisyyttä osin koronasta johtuen ja osin siksi, ettei tuoreilla vanhemmilla ole muodostunut lapsellisia kavereita kaveripiiriinsä ja näyttää siltä, että olisivat joutuneet siihen samaan, mihin niin moni tuore vanhempi törmää lapsen synnyttyä, että lapsettomat kaverit jäävät pois elämästä. Syksyksi toivotaan, että pääsisivät vaikkapa johonkin perhekerhoilemaan ja näkemään niin muita vanhempia.

Kesän kuumuus on verottanut paljon tekemisiä niin omassa kodissa kuin muuallakin. Itse en ole oikein kunnolla kyennyt kuumuuden vuoksi kuin pintaa raapaisemaan esimerkiksi siivouksien suhteen. Meillä olisi ollut kirjaimellisesti helvetti valloillaan sisälämpötilan kanssa, ellei kone olisi hikan viilentänyt. Koneen avulla sisälämpötila jäi 28asteeseen, kun muutoin se olisi ollut yli 30astetta reilusti. Meillä ei ilma vaihdu edes läpituuletuksella, mikä on huomattu jo useana kesänä, ja kuulemma vikaakin on etsitty rakenteista sitä löytämättä.

Olenkin itse keskittynyt vain pakollisiin, niihin mitkä on vain kyettävä hoitamaan, kuten työt sekä lepo ja eläimen kuljetus ulkona, sekin tosin on jäänyt kovin vähäiseksi helteiden vuoksi, ja itse eläinkään ei ole suostunut pidemmille lenkeille kuin aikaisin aamusta tai kovin myöhään iltaisin. Kompromissinä sitten olemme tehneet sellaisia pyrähdyksiä, meidän lyhyitä pissilenkkejä, ja odotellaan parempia kelejä niiden puoleen.

Aloitin jälleen kerran kirjoittamaan, sen sadannen kerran. Halu on kova, vaan ei minulla ei ole sellaista taitoa siihen hommaan, vaikka saankin tälleen näennäisesti paljon tekstiä aikaan yhdeltä istumalta lyhyessä ajassa. Se ei silti riitä , ja ehkäpä jääkin aina vaan yrityksen puolelle tuo minun mukakirjoittaminen. En tiedä sitten, annanko periksi liian helpolla? Vaiko onko sitten jokin alitajuinen juttu, mikä estää minua jatkamasta tiettyjen asioiden ylitse? En tiedä.

Terapian lopettaminen oli vaikea päätös, mutta tähän hetkeen en todellakaan enää jaksa ylimääräistä, sitä mikä siitä väistämättä aiheutuu ja minun on kuitenkin kyettävä keskittymään ennenkaikkea töihini, sairasloma ei ole mahdollista seuraavaan kahteen vuoteen, ei ainakaan palkallinen sellainen, joten taloudellisesti en voi ottaa sitä riskiä, että uupuisin ihan omista asioistani ja kun tällä erää tunnen voivani riittävän hyvin ja olen saanut sen avun, mitä alunperin kaipasinkin, on oikeastaan ihan turhaa jatkaa tämän pidemmälle, liekö siitä olisi sitten sellaista "hyötyä" oman elämäni kanssa, että olisi kannattanut jatkaa? ja säästän jatkossa paljon, kun laskua ei tule enää sieltäkään. sekin summa tulee hyvään tarpeeseen ja pääsen käymään edes sillointällöin ruokakaupassa, jota en ole nyt tehnyt pariin vuoteen.

Tämä kesä on kyllä ollut yhtä tuskaa töiden kanssa. Ihmettelenkin, kuinka olen jokseenkin hyvin jaksanut helteiset työvuoroni. Onhan se tosin tarkoittanut muille sitten sitä, että joutuvat enemmän osallistumaan kodin hoitoon ja ruokien valmistukseen, tosin lapsetkin ovat jo siinä iässä, ettei vastuu tee heille muuta kuin hyvää. Huomaan, miten minun olisi pitänyt olla vielä natsimpi tämän asian suhteen, mutta onkin ehkä parempi, että lapset toimivat omasta halustaan, eikä ns.pakotettuina. Kotona ollessa minun vuorokauteen on nyt helteillä kuulunut pääsääntöisesti lepääminen, keho ei nyt sairauden myötä enää kestä samalla tavoin tätä kuumuutta kuin aiempina kesinä ja itsestä huolehtiminen onkin saanut ihan uudet mittasuhteet, sillä toinen vaihtoehto olisi sitten viettää sairaalassa aikaa, joka sekään ei kovasti houkuttele ja mielelläni teen sen mitä voin oman hyvinvoinnin eteen.

Minulla on ollut pidempään sellainen jännä fiilis, ikäänkuin jotain mukavaa olisi tuloillaan, jotain positiivista ja elämää helpottavaa. Aamuisin herään tuon tunteen vallitessa ja vallatessa alaa enemmänkin ja en voi kuin miettiä, mitähän onkaan tuloillaan? Uusi koti? Lottovoitto? Parempi terveys meille jokaiselle? Lapsille jotakin positiivisen mukavaa? äh, en saata tai osaa edes kuvitella, koska olen elänyt kriisissä koko elämäni ja nekin hyvät asiat, mitä on olleet, ne on menneetkin sen siliän tien ja en ole ehtinyt niistä kovin paljoa itse nauttimaan, joku muu on senkin tehnyt puolestani silloin aikanaan ja kerskunut näillä asioilla sitten.

Olen onnellinen, kun kohta on jälleen lapset samalla paikkakunnalla pidemmän aikaa. Loma, sitä olen odottanut osalla lapsia ja sitä, että pääsevät kylään. Ikävä on ollut kova ja meidän kyläilysuunnitelmat kevään osalta menivät minun sairastumiseen ja siihen, etten saanut ja kyennyt edes autolla ajaa, vaikka aikaa olisi muutoin ollutkin, No, ehdimme kyllä itsekin vielä kyläilemään, sitten syksymmällä ja osan lomastani jätin tuonne hamaan tulevaan, niin aikaakin on sitten ja jos nyt saisin laitettua vihdoin osan vaikka terapiasta säästyneistä euroloisista säästöönkin, niin syksylle voisikin olla tiedossa reissu lapsen luo.

Kiitollinen olen ollut aikuistuneiden lasten asioista. Jokaisella heistä on normaali elämä, käyvät töissään ja opiskelevat, harrastavat ja kykenevät ihmissuhteisiin. Terapiassa terapeutti on saanut minua muistuttaa useinkin tuosta ja minun osuudestani siihen, että lapset ylipäänssä ovat kyenneet lähtemään normaalin elämän tielle. Niin, totta tuo. Se työ, minkä näidenkin lasten kanssa tein, ei ollut mikään helppo tehtävä. Näin jälkeenpäin en oikein ymmärrä, kuinka ihmeessä selvisin ja kuinka jaksoin kaiken sen, mitä tein lasteni eteen? e<n ole kovin paljoa miettinyt edes asiaa, terapeutti on minua asiasta muistutellut ja kehoittanut minua olemaan ylpeä siitä, kuinka paljon jaksoin nähdä lasteni eteen vaivaa, tuskaa ja kyyneleitä exän hankaloittaessa ja mitätöidessä joka viikko asioita ja kiusatessa lasten ohella minua. Olen kiitollinen myös siitä ,kuinka sydämellisiä jokaisen lapsen ajatukset ovat ja siitä huumorista, jota on riittänyt sen jälkeen, kun ovat ymmärtäneet, että on olemassa muunkinlaista huumoria, kuin se, mitä isänsä vaatii pitämään hauskana, joka ei todellisuudessa ole muuta kuin nöyryytystä ja toisen kustannuksella pilan tekoa tarkoituksena alistaa toinen.

Lapset ovat oppineet elämästä paljon, he sietävät elämässään paljon enemmän ikäviä asioita ja osaavat olla kiitollisia pienestäkin asiasta. Heidän elämänkokemuksensa on avannut heille uudenlaisia ja kypsiä ajatuksia, jotka hämmentävät minuakin, kun joskus syvällisemmin eksymme puhumaan. He osaavat myös kyseenalaistaa ja tutkia asioita sekä osaavat muodostaa perustellen omia mielipiteitään ja myös hyväksyvät muiden myös erilaiset ajatukset tai mielipiteet. Koen siis onnistuneeni ainakin jossakin asiassa, tehneeni parhaani ja sen on riittäny.

Olen itsekin pääsemässä jaloilleni, kauan siinä on kestänyt, että olen tähän pisteeseen elämässäni päässyt. Olin jo luovuttanut lähes tyystin ja ajoin elämääni alas ihan tarkoituksella, koska en enää kokenut mahdollisuutta muuhunkaan. Olin hyväksynyt ajatuksen kaiken menetyksestä ja nyt kiitollisena huomaan, miten olen saamassa kaiken takaisin sittenkin, oman elämäni. Mitä se oma elämä sitten tuokaan tullessaan? Jännityksellä odotan niitä omia oivalluksia, joita on varmasti tulossa.