Kävimme lasten kanssa toisessa kaupungissa uimassa ja syömässä. Lähdimme silleen ihan extempore, ja mieskin jaksoi lähteä mukaan. Koko kesänä emme ole päässeet minnekään, minun vapaapäiväni ovat menneet lähinnä ulkoiluttaessa eläintä ja huilatessa väliajat, helle vie veronsa minustakin ja osasyynsä tähän oloon on sairaudellakin, joka lääkityksellä on tähän asti pysynyt kurissa.

Lapset pitivät uudenlaisesta tavasta lähteä, sekä viehättyivät uusista, yksinkertaisista ja pienistä asioista ja nauttivat yhdessäolosta selkeästi. Hämmästyin kovin sitä, ettei tullut riitaa mistään lasten välillä, ei kinastelua tai muutakaan semmoista, mistä joku olisi voinut mielensä pahoittaa. Näin jopa hymyn useammin kuin kerran lasten huulilla ja sitä harvemmin näen kotioloissa. Kävin itsekin hyiseltä tuntuvassa vedessä uimassa, ja törmäsin sangen mielenkiintoiseen ilmiöön, mit ei omalla paikkakunnalla ole vielä ollut nähtävissä, tämä nyt on tällainen rasistinen sisääpäin sikiävä paikkakunta kuitenkin.

Rannalla oli erään uskontokunnan edustajia linnoittautuneena eväineen kaikkineen. Usemapi perhekunta ilmeisesti, naiset ja osa pienistäkin lapsista tiukkaan hunnutettuina, kulttuuriin ominainen musiikki pauhasi jostakin ja miehet nauttivat selkeästi olostaan, naiset olivat jokseenkin vaivautuneen oloisia ja kaitsivat lapsiaan siinä pöydän äärellä hiljaisesti ja huomaamattomasti. Itselleni myös tuli jotenkin kiusaantunut olo, ihan siitä syystä, miten heidän kulttuurinsa verhoaa naiset ja itse jouduin pariinkin kertaan ohittamaan kyseisen seurueen uima-asussani tietäen miten siinä kulttuurissa suhtaudutaan vähäpukeisuuteen. Mielessäni kuitenkin päätin, että maassa maan tavalla ja uiminen on normaalia sekä siihen kuuluva asu ja kekkalointi rannalla. Vain miehet kävivät uimassa, naiset ja lapset olivat rannalla ja se oli minusta vähän sääli, kuitenkin olivat rantaan tulleet ja vähän sama ainakin lapsille, kuin laittaisit tikkarin pöydälle odottamaan ja sitten muut tulisivat syömään tikkarit nenän eteen?

Ollessani pukukopissa vaihtamassa uimapukuun, sinne yritti pyrkiä seurueen mies ja ilmeisesti tämä omalla kielellään jotakin siinä sitten yritti pyydellä teennäisesti anteeksi, tai jotakin. Koin oloni jo ennen pukukoppiin menoa hieman turvattomaksi ja harmittelin, kun lapset olivat jo menneet veteen. Käydessäni sitten vaihtamassa vaatteet takaisinpäin, pyysin lapset siihen ulkopuolelle mukaan odottamaan, oli todella inhottava olo ja ehkä myös hieman pelottikin sen aiemman pyrkimyksen vuoksi.

Kaupungilla sitten huomasin, kuinka nämä kulttuurin rikastajat kulkivat suurissa porukoissa ja olo oli sittenkin jotenkin turvaton. Järki kyllä sanoo minullekin, etteivät he mitään varmaankaan kenellekään tekisi, mutta olen kai sitten tullut jo vanhaksi, kun tällaisiä mietin. oliko sitten lämmin ilta vai mikä, mutten ole aiemmin törmännyt siihen, että ainoat näkemämme "paikalliset" olivat täysin vieraista kulttuureista? Kuin olisi jossakin ulkomailla oleillut?

Ilta oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut ja kotiin ajellessa mahtava punainen auringonlasku valaisi lilaan taittuvien pilivien lomasta, meille ei iltarusko pääse mistään suunnasta, kiitos kumpuilevan maaston ja olen vanhasta elämästäni kaivannut ehkä eniten näitä iltojen auringonlaskuja, jotka olivat osa iltaa jokainen päivä.

Eräänä päivänä kaaduin pyörälläni, onneksi leikkaushaava on jo puoli vuotta ehtinyt parantua, joten en kärsinyt kuin suuremman henkisen kolautuksen jälleen, osasyynsä asiaan oli mukana olleella juoksutettavallakin tosin ja luonnon helmoissa elävien liikkuvien saalistusvimmaan en oikein osaa varautua, vaikka yritän nämä lenkin valikoida mahdollisimman turvallisien reittien ääreen. Silti näitä vahinkoja joskus näköjään sattuu.

Sain ikäviä uutisia asuntolainasta, en saa nillä minun pienillä tuloilla lainaa asuntoa varten, en vaikka minulla olisi säästettynä vaadittu summa, taikka olisi minkälainen takaaja tai edes siinäkään tapaauksessa, vaikka tekisin 100% työaikaa, elatusvalvollisena tämä huomioidaan menoissa, samoin se, että palkka on liian pieni yksin lainaa hakiessa. Joten, pettymys on aivan liian suuri taas tähän hetkeen. Uumoilin ja toivoin hieman liikaa siitä, että pääsisin vihdoinkin kiinni omannäköiseen elämään ja saisin sellaisen kodin, jossa voin itse vaikuttaa sen viihtyisyyteen. Nyt kävi näin, ja olen todella pahoillani. Ikäänkuin koko maailmankaikkeus olisi minua vastaan, joka asiassa, mikään ei luonnistu ja aina on jokin ylitsepääsemätön este tiellä, jolle en itse voi yhtään mitään.

Mielessäni pohdin, mitä järkeä tässä elämässä on, kun aina tulee seinä vastaan, joka saamarin asiassa. Tässäkö nyt sitten kituutan rahattomana ja onnettomana loppuelämäni? Onko se niin, että kun en hyväksy kodikseni pientä yksiötä useamman murrosikäisen tenavan kanssa, vaihtoehdoksi jää lasten hylkääminen, koska varaa ei ole pidemmän päälle tässäkään asunnossa asustella? Minun on varmaan mietittävä muita vaihtoehtoja, kuten asumista sillan alla, siellä ei ole ylimääräisiä kuluja ja ilmanvaihtokin pelaa itsekseen. Tai sitten asuntoauto, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja kulutusluotolla , siis mikäli slelaista edes saisin, voisin hankkia semmoisen yksiön itselleni ja opetella kulkemaan? No, sekin on tässä hetkessä huono ajatus, olen sitonut itseni työhön ajatuksena juurikin se, että voisin lainan avulla mahdollistaa itselleni edullisemman asunnon, vaan eihän tuo suunnitelma nyt onnistunutkaan.

Minun piennien tulojen vuoksi tarvitsisin toisen ihmisen jakamaan lainan, ja se ei ole mahdollista minulle. Emme ole parisuhteessa, on niin pienestä kiinni, etten heitä miestä ulos elämästäni jo nyyt, saati jos sitoutuisimme yhteiseen lainaan. Ei kiitos, kokemuksesta jo tiedän, miten sellainen hankaloittaa jo itsessään eroamista, jos sellaisen eteen joutuisi, olen senkin jo kokenut ja sitä en halua toistaa uudelleen.

Mielikuvitukseni ei riitä enää enempään. Kaikki se, mistä osaan ja kykenen haaveilemaan, on tuhoon tuomittu ja tuntuu, ettei ole edes vaihtoehtoja. kyllähän toiset muuttavat pienempän ja halvempaan asuntoon säästääkseen jonkin aikaa tulevaan uuteen kotiin ja lainaa varten. Meillä se ei ole vaihtoehto, koska lapset on jo niin isoja, ja vaikka he ymmärtäisivätkin jo tilanteen, elämä käytännössä tulisi olemaan yhtä helvettiä ahtaissa nurkissa. Ja sitten muutot itsessään olisivat valtava rasitus, koska yksin käytännössä joutuisin kaiken hoitamaan, miehen sairaus verottaa niin paljon kaikkea tekemistä tässä kotona, että en edes usko hänen kykeneväisyyteen vastaavassa tilanteessa ja yhden kokemuksen rikastuttamana en mitenkään haluaisi kokea muuttoa hänen kanssaan enää uudelleen, tai edes kahta kertaa peräkkäin.

Onni onnettomuudessa alkuviikolta, lenkillä koira tapasi käärmeen. Kyllä oli jälleen tuskanhiki pinnassa seuratessa mahdollisia pureman oireita ja valmiutta lähteä eläinlääkäriin siltä istumalta, kun jotain olisi ilmennyt. Onneksi ei mitään sitten tullut, ja säikähdyksellä selvittiin siitäkin kohtaamisesta. Jotenkin siinä lenkillä ensimmäisten kilometrien aikana onnistuin kokemaan aitoa iloa, rakkautta siinä hetkessä ja sitten kokemukseni tuntui kostautuvan suurella huolella ja muistutuksena, ettei pidä nauttia elämästään koiran kohdatessa käärmeen.

Sama homma oli alkukesästä näiden lasten elatusjuttujen kanssa, ehdin jo hetken olla iloinen siitä, että lasten elämä saisi hieman helpotusta näillä minun viikoillani ja sitten pudotus maanpinnalle takaisin, kun laki joka oli kuukautta aiemmin ollut minun puolella, ei enää sitä ollutkaan ja nyt on senkin puolesta pohja pudonnut pois ja elämä lasten kanssa jatkuu yhtä tiukille vedettynä, kuin ennenkin, ei oota kärsien.

Onneksi yksi lapsista jälleen pääsi hakemaansa kouluun peruskoulun jälkeen. Tässäkin suhteessa onni on siellä isän luona, kalliit koulukirjat on nyt historiaa ja koulukyytikin on ilmainen opiskelijoille. Samoin kaikki muut opinnoissa tarvittavat välineet jne. Itse olen maksanut niin helvetin kipeäksi itseni vanhempien lasteni koulutuksessa kaikkineen isän vängätessä vastuutaan olemalla osallistumatta omien lastensa maksuihin ja nyt sitten kun olisi isän vuoro osallistua niin hälläpä onkin sitten ilmainen koulutus näiden nuorempien lasten kanssa. Tasan ei mene nallekarkit tässäkään asiassa.

Lasten isä jaksaa minulta vaatia elatusta edelleen, koska se kuuluu hänelle riippumatta siitä, että osallistun lasten elatukseen omilla viikoillani, siis puolet ajasta tarkemmin sanoen. Omilla viikoillani lapset ovat ovat poissa isän juoksevista kuluista ja ne ovat minun harteilla silloin. Kuitenkin, mikään laki ei huomioi minua, pienituloista elatusvelvollista, suhteessa lasten isän helvetin suuriin tuloihin, kun tuntipalkka on yli 20e ja lisät päälle ja muut korvaukset sekä jaktuva mahdollisuus ja ylitöihin ja niiden tekeminen. ja tämä isä tarvitsee itselleen lasten elatusmaksuja, vaikkei lapset hyödy niistä isän käsissä mitenkään, kuten eivät hyödy lapset lapsilisistäkään. Isällään on myös minua pienemmät asumisen kulut, hän saa myös halutessaan lainalyhennysvapaitakuukausia, joita minä en saa. <päinvastoin, vuokraani korotetaan vuosittain. Hän voi myös itse maaritellä sen, kuinka paljon lyhentää lainaansa ja minä en voi määritellä tulojeni mukaan.

itse en saa edes asumiseen tukea, koska asun yksin virallisesti tässä huushollissa niiden "omieni" elätettävieni aikuistuttua ja muutettua omilleen. Olen kirjaimellisesti tyhjän päällä. Olen taloudellisesti yksin vastuussa laskuistani, miesystävällä on omansa, emme ole virallistaneet suhdettamme millään tasolla, ja enää se ei ole edes taloudellisesti järkevääkään, koska sitten joutuisin menettämään lisää rahaa itse maksettavien elatusmaksujen puolesta ja se ei ole enää taloudellisesti mitenkään päin mahdollista. Lasten isällä on myös vaimonsa, eli hänellä on toinenkin maksamassa niitä erittäin pieniä asumisen kuluja ja muita, mitä nyt normielämään kuuluu. Tasan ei mene tässäkään ne nallekarkit jakoon.

Olen yrittänyt olla olematta katkera, tai vihainen tai mitään muutakaan ikävää tunnetta. Lapsille isänsä sanoo ei oo rahaa, kysy aidiltä ja minä sanon lapsille samoin. Näin on ollut vuosikausia ja tilanne ei ole miuuttunut mihinkään. Sanonta, köyhä antaa vähästäänkin, rikas ei anna paljostakaan pätee exään myös. Hän itkee krotiilinkyyneleitä jo pelkästä ehdotuksesta tasata lapsien aiheuttamia kuluja , koska vuoroviikot ja saa lastenvalvojankin olemaan hänen puolellaan, kun hän menettäisi niin ja niin paljon rahaa kuukaudessa. Ei puhettakaan siitä, kuinka minä pärjään. Minuun pätee vain elatusvelvollisuus lasten isään nähden, ei mikään muu. Ja se on väärin se.

paljon muitakin pieniä ikäviä asioita on arkeen sattunut, joku voisi sanoa, että se on vain elämää. Mutta, kun sääntö on, että yhtä hyvää asiaa kohden on kymmenen murhetta, ei sellaista voi kukaan jaksaa pidemmän päälle. sellainen saa aikaan masennusta, ei ainakaan helpota jatkuvat pettymykset ja epäoikeudenmukaisuudet asiaa. On harmi, kun en itse osaa toimia ja olla epäoikeudenmukainen tai toimia vain omaksi parhaakseni kyynärpäätaktiikalla hamuta itselleni ja vain itselleni kaikenlaista ja en osaa kiertää lakia omaksi tai muidenkaan eduksi, vaikka sillätavoin elämässä pärjää, kieroillen ja ottaen sen vaikka väkisin, minkä haluaa.

Minusta kasvatettiin rehellinen, oikeudenmukainen ja sehän on sama, kuin olla toisten hyväksikäytettävä ja apuväline, porras jota pitkin ne röyhkeät voivat kiivetä korkeuksiin saavuttaen kaiken sen, mistä toisen haaveilevat.