Useamman päivän , oikeastaan jo useamman viikon olen kärsinyt sanan varsinaisessa merkityksessä myös yksinäisyydestä, joka sekin tuntuu ajoittain kovin musertavalta. Yleensä en kaipaa ihmisiä kovinkaan paljoa, koska ne tuppaavat sekoittamaan omaa totuttua rytmiäni liikaa ja aiheuttaa sellaista ylimääräistä , kun pitäisi sitten sitä ja pitäisi tätä ja kyetä olemaan jollain tasolla myös vastavuoroinen ja aina en siis itse siihen kykene ja sellainen sitten loukkaa muita, niitä joilla elämä on perusnormaalia ollut aina.

Muut eivät ymmärrä sellaista liian suurta väliä esimerkiksi yhteydenpidossa, heistä monien viikkojen hiljaisuus on outoa ja epäkohteliasta ja itse en vain kykene liian tiiviiseen yhteydenpitoon oikeastaan kenenkään kanssa. Olen rajannutkin ihmissuhteeni käsittämään vain oman perheen, joka on ihan riittävästi yleensä, arjessa.

Sitten, toisinaan kyllä minäkin kaipaan ystävää, ystäviä tai edes kaveria ja omaa syytähän se on, etten jaksa itse pitää yhteyksiä yllä ja niinpä kaikki ovat jääneet pois, kuka minkäkin syyn vuoksi. Parin viikon terapiataukokin on tehnyt tehtävänsä, ja en ole jutellut kenenkään kanssa muutamiin viikkoihin. Syksyllä myös loppuu koko terapia, omasta halustani ja siitä, että en kestä ajatusta exän saatua tietoon kenellä käyn jne. Terapiasuhde kuitenkin perustuu luottamukseen ja kun se katosi tuossa keväällä teraputin paljastaessa minulle sellaista, minkä vain ex on tiennyt, en enää ole voinut luottaa häneenkään. Sitä terapeutin ei tarvitse tietää, koen olevani tarpeeksi jaloillani tällä hetkellä, että pääsen itsekseni eteenpäin tässä omassa suossani, jossa näköjään kuljen aina vaan.

Tiedodtan myös sen, etten kykene olemaan toiselle ihmiselle ainakaan vielä mikään kaveri tai ystävä, ehkäpä joskus, kun omat henkilökohtaiset asiani helpottavat ja pääsen pois ylikuormittuneesta arjestani hieman väljemmille vesille. Silloin ehkä saatan jo kyetäkin olemaan jonkinlainen kaveri toiselle, en tiedä. Tai sitten en kykene enää siihen koskaan, olen osaltani itse myös jättäytynyt pois joistakin kaveri,-tai ystävyyssuhteista ihan oman jaksamisen vuoksi, kun en ole jaksanut omalta osaltani pitää yllä ylimääräisiä ihmissuhteita. Onhan kyllä niissä ollutkin jotain vikaa, koska eihän ystävyyssuhteiden pitäisi olla kuormittavia, vaan päinvastoin, virkistäviä ja elämään positiivisia asioita lisääviä suhteita. Sellaista en ole vielä kokenut, positiivista suhdetta kenenkään kanssa.

Uskoakseni olen myös unohtanut kuinka olla ystävä toiselle. En myöskään saa mieleeni palautettua positiivisia asioita niistä ystävyyksistä, joita olen elämäni aikana kohdannut, ellei ihan lapsuutta lasketa. Olin vain viisitoista, kun jouduin alkaa elämään exän määrittämää elämää ja luopumaan lapsuuteni ystävyyksistä, hän ei voinut minun ystäviäni sietää ja hän kielsi minua viettämästä aikaa heidän kanssaan ja niin he jäivät pois elämästäni, olisinhan joutunut muutoin luopumaan suuresta rakkaudestani tuolloin ja tein valinnan kavereiden ja exän välillä. Huono valinta näin jälkikäteen ajatellen. Muistan, kuinka tuo hirviö vaati minua valitsemaan joko hänet tai kaverit ja en ymmärrä, mitä hittoa olen tuolloin ajatellut, kun olen exän valinnut. Ajattelinko, ettei toinen olisi ollut tosissaan? Mietinkö, että voin salaa tavata kavereita? Mietinkö exän riittävän kaikessa komeudessaan? En tiedä, en tosiaan.

Siitä lähtien olen ollut yksin, satunnaisia kohtaamisia lukuunottamatta, huolimatta joitakin yrityksiäni pitää yllä avioliiton aikana niitä vähiä ihmisisuhteita, jotka loppuivat aina siihen, kun exä raivostui saadessaan tietää niistä ja hän rankaisi minua ja lapsia ja sain kuulla kymmenenkin vuoden päästä syyllistystä ja raivoa, kuinka olin kehdannut käydä kaverilla kylässä ja en saisi enää koskaan niin tehdä.

No, tässä olen nyt, yksin ja se on vain siedettävä. Joskus tämäkin typerä kaipuuni menee ohitse, jahka on työpäivä, kun teen jotakin isompaa kotosalla tai pääsisin lasten kanssa käymään jossakin, tekemään jotakin. Harvoin minulla edes olisi aikaa kenellekään toiselle, kodin ulkopuoliselle ystävyydelle. Jo pelkkä aikataulujen yhteensovittaminen on minulle liian rankkaa, ahdistun ja mietin kalenteri kädessä, milloin minulle sopisi ja kaikkea muuta.  Elämäni on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa näin, ilman ystäviä.

Olen myös saanut pettyä joihinkin aiempiin ihmissuhteisiini kodin ulkopuolella. Olen ollut myös itse pettymys toisille. Minussa ei ole mitään hohdokasta, ei mitään mielenkiintoista ja en edes tee samanlaisia asioita, kuin yleensä ihmiset tekevät tai harrastavat. Elämäni on hyvin yksinkertaista ja sellaisena se saa myös ollakin. En käy koskaan missään, en tee mitään erikoista ikinä, en harrasta mitään, ja kaikki mitä yritänkin, menee pieleen ja tuottaaa pettymyksen, joten elämäni on mutkattomampaa, kun edes en yritä mitään. Miksi hakisin itselleni pettymystä jatkuvasti ja kiusaisin itseäni?

Joten, olen tylsä ihminen. Sellainen kenen elämä ei kiinnosta, persoonani on mikä on, sekin on tylsä ja kovin mitäänsanomaton. ei kiinnosta ketään. Kaikinpuolin olen edelleenkin kovin tyhjä ihminen. Sisältä ontto, päältä rusina ainakin jos peiliin on luottaminen.