"Tiedätkö mitä xxxxxxx?, Me käytiin huvipuistossa huvittelemassa ja sitten me mennään xxxxxxx ja ollaan siellä ja tehdään sitä ja tätä ja tota ja mennään sinne ja tänne ja tuonne ja meillä tulee olemaan tosi kivaa tekemistä koko kesän ajalle ja huomenna me mennään mummon ja vaarin kanssa lomalle ja sitä ja sitä ja tätä ja me saadaan sitä ja tätä ja ...." Mielessäni ajattelen, että hengitä nyt välillä ja samalla yritän väkinäisesti hymyillä ja toivon mielessäni, että lopeta nyt jo hyvä lapsi tuo kehuminen tuolla mairealla äänelläsi. Yritän olla kohtelias ja kun puhetulva ei lopu, yritän vaivihkaa siirtyä sivummalle ja ei, ne seuraavat perässä ja pakottavat kuuntelemaan hohdokasta elämäänsä ja tulevaisuuden saamisiaan jne. Ei auta, vaikka siirtyisin viellä kauemmas, tulevat perässä piinaamaan ja sitten kun en enää kuuntele, kun en jaksa edes hymyillä väkinäistä hymyäni, siltikin, "hei kuuletko sä xxxxxxx , me mennään sinne ja tänne ja minun tekee mieli oksentaa voidessani niin pahoin ja miettien samalla omia lapsiani, joilla ei ole mitään suunnitelmia, ei mitään tekemistä kesäksi kuin maata kotona puhelin kourassa pimeässä huoneessa. Ehkä vähän kotitöitä tai herkkujen ostamista lähikaupasta. siinä heidän kesän tekemiset jo niin monelta kesältä.

Jokainen kerta, kun tapaan sisaruksieni lapsia, laulu on samaa kehumista kaikesta siitä, mitä rahalla saa, kuinka heille ostetaan sitä ja tätä ja mitä ovat saaneet ja missä käyneet. Omat lapseni ovat jo lukuisia kertoja todenneet, etteivät halua kuunnella heidän ilkeältäkin tuntuvaa kehumistaan, juurikin, koska omat lapseni eivät saa, eivät pääse ja heillä ei ole sukulaisia joiden kanssa tehdä kaikkea kivaa. Heillä on vain kaksi erilaista kotia , joiden välillä ramppaavat ja kummassakaan kodissa ei ole omista syistään mahdollisuuksia saada tai tehdä mitään kivaa.

Olen joskus kyseiselle sisarukselle yrittänyt sanoa, ettei meidän lapsilla ole samoja mahdollisuuksia, ja kaikenlainen heidän lasten kehuminen tuntuu ikävältä ja saa aikaan myös kateutta. Lopputuloksena nämä lapset ovat entisestään jatkaneet ja kiindyttäneet tahtiaan puheissaan, ikäänkuin heille olisi sanottu, että pitää kertoa ja pitää kehua kuinka kivaa heidän elämänsä on.

Viimeksi tavatessamme voin pahoin, minun olisi pitänyt jättää tuokin tapaaminen väliin, yksi sisaruksista erityisesti aiheuttaa minulle ikäviä olotiloja, jotka olen vuosia yrittänyt häivyttää ja syyllistää niistä itseni, että minussa on se vika, kun niin tunnen. Etäisyyttä saatuani olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei pidä olla tekemisissä vain sukulaisuuden turvin, jos kemiat eivät kohtaa. Emme voi sietää toisiamme ja sillä siisti ja jatkossa aion olla tarkempi, etten edes vahingossa osu samaan aikaan samaan paikkaan. Harmitus on niin ylitsepääsemätöntä, en kestä sitä teennäistä teatteria enää yhtään. Ilmeisen tahallisesti pitää pahoittaa mieleni ja lasteni mieli silloin, kun osutaan samaan aikaan samaan paikkaan. Ylpeys, piirre joka on kovin ärsyttävä sekä se, ettei näytä oppineen yhtään mitään elämästä, kuin sen, että kalja kyllä maistuu ja aina on hyvä syy otolle ja valittaa voi ihan valittamisen ilosta ja mikään ei ole koskaan hyvä. Harvoin olen itse ketään halveksinut ja tuota olen yrittänyt välttää ihan viimeiseen asti, vaan viimeksikin säälin tilalle nousi hyvin nopeasti halveksunta, ihan omien puheidensa myötä, mietin, että kuinka ihminen kehtaa toimia niin, kuin kertoi ja minua myös hävetti, vaan eipä se mitään uutta ole, kun kyse on minun lapsuudenperheestä.

Mitä enemmän olen etäisyyttä saanut, olen saanut myös toisenlaista näkemystä ja olen yrittänyt pohtia mistä omat tunteeni kumpuavat ? Olen yrittänyt ihan viimeiseen asti ymmärtää, selitellä mielessäni miksi toinen on minua kohtaan sellainen kuin on ja nyt olen jo pitkän aikaa joutunut mielessäni toteamaan että, toiset ihmiset nyt vain sattuvat olemaan kusipäitä ja se ei muutu miksikään selittelemällä tai yrittämällä itse parhaansa mukaan.

Vuosikymmeniä toivoin , uskoin ja luotin, että joskus, jossain tulevaisuudessa välimme olisivat kenties normalisoituneet, koen yrittäneeni itse oman parhaani edistääkseni ja nyt joudun toteamaan, että kuvitelmani olivat turhia. Olen tuon todennut aiemminkin ja silti mielessäni on vielä hiipunut pieni toivo, vaan nyt sekin on karissut. Tuo ihminen ei kykene empatiaan, ei ymmärtämään ketään muuta kuin itseään ja omaa kaljan juontiaan. Onneksi lapsensa sentään saavat muualta ne välittävät ihmiset ympärilleen ja heillä on sentään kaikenlaista kivaa elämässään muiden ihmisten mahdollistamana, jotta saavat kehuskella ympäri kyliä kaikesta tekemisestään ja menemisistään pahoittaen toisten mieliä .

Omat lapseni saivat oppia jo ihan pienestä, ettei menoista ja saamisista kehuskella, koska sellainen aiheuttaa ympäristössä ikäviä tunteita ja tietäväthän he omastakin kokemuksesta, miten ikävää sellainen on, kun serkkunsa saavat asioita, joista omani vain haaveilevat tietäen, ettei heillä ole samoja mahdollisuuksia.

Toki lapset saavat olla iloisia jne. tulevista suunnitelmista, ja kokemuksista, mutta kun puheeseen eksyy sellainen ikävä sävy, jolla on ilmeisen tarkuituskin saada toiset kadehtimaan sekä aiheuttamaan pahaa mieltä ja kun asiat ovat sellaisia vieläpä, että aikuiset mahdollistavat kaiken eikä ole kyse lasten omista ansioista tai saavutuksista, joista mielellään kuulisin, vaan kun aina jutut on niitä mitä aikuiset lapsille mahdollistavat ja lapset nauttivat kuin kuninkaalliset ja sitten ollaan ylimielisiä esimerkiksi juuri omille vanhemmille ja hypitään silmille ja aikuisen kunnioitus puuttuu lähes täysin.

On toki omalla vastuullani ne tunteet, jotka heräävät minussa , vaikka toinen sanoisi mitä tahansa. Voin miettiä maailman ääriin, miksi minussa herää niin kielteisiä tunteita toisten saamisista ja iloista. Tiedän kaipaavani ja toivovani niitä itsellekin ja omille lapsilleni, samalla tietäen, ettei ole mahdollisuutta tai mahdollista sellaiset asiat. Toisten kertomukset saavat itseni muistamaan kaiken sen, mistä joudun jokainen päivä luopumaan ja mistä olen itse jäänyt paitsi ja mistä lapseni ovat jääneet paitsi ja se tuntuu tuskalliselta. Samalla sitä tulee kerratuksi ne oman elämän realiteetit, samoin lasten, kuten isovanhemmat ovat mitä ovat ja heistä ei ole lapsilleni ollut koskaan iloa, päinvastoin, heille on tullut pelko toisia isovanhempiaan kohtaan ja toisen puolen isovanhempi on juoppo, joka ensisijaisesti ajattelee kaiken itsensä kautta ja pakeni aikanaan, kun lapset olisivat eniten tarvinneet. Kasvatus on kuitenkin vaatinut heiltä, että pitää olla kohtelias ja kunnioittava, joten he kärsivät vielä toistaiseksi, kunnes uskaltavat päästää irti. Muita sukulaisia heidän elämissään ei sitten olekaan, vaikka suuri onkin suku molemmin puolin. Minun puoleltani sukua ketään ei ole kiinnostanut lasteni elämä, eikä liioin minunkaan ja aikani vuosia sitten yritin turhaan pitää kiinni niistä vähäisistäkin yhteydenpidoista. Olen vastuussa omista heräävistä tunteista, enkä liioin niitä kenellekään näytä. Nykyisin minun on helpompikin olla, kun en jokainen päivä ole näiden ikävien tunteiden vallassa ja joudu miettimään, miksei omilla lapsillani ole yhtä mukavia sukulaisia, joiden matkassa mahdollistuisi moni ihan tavallinenkin asia ja elämässä olisi muitakin ihmisiä, kuin vain vanhemmat ja sisarukset.

Kyse siis loppujen lopuksi yksinäisyydestä, kaipuusta johonkin, jota ei ole. Yhteydestä toisiin ihmisiin, ehkäpä? Surusta, joka nousee esiin aina, kun joku muistuttaa puheillaan suhteistaan toisiin ihmisiin. Kyse on myös vihasta, joka nousee silloin, kun toinen ihminen ei ymmärrä olevansa etuoikeutettu tai onnekas ja kun se toinen ihminen jaksaa valittaa niistä ihmisistä, jotka ovat ihmisen kauheudesta riippumatta pysyneet lähellä, vaikka toinen on toivottanut usein helvetin alimmaiseen rakoon heidätkin. Kyse on vihasta, joka nousee toisen ymmärtämättömyydestä ja kykenemättömyydestä olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä hällä on.