Olen sillointällöin kirjoitellut omasta kokemastani pelosta ja mahdollisuudesta menettää jopa oma henkeni, jos en kykene pelaamaan vuosikymmeniä aloitettua peliä oikein. Kuulostaa hullulta jopa omaan korvaani, tuo pelin pelaaminen vaan sitähän se ei ole ja on kaikessa. Olen tasapainoillut ja tehnyt monia uhrauksia, vain jotta lapset säästyvät pahimmilta karikoilta ja se on ollut todela uuvuttavaa.

Muistelen peljänneeni jotakin tulevaksi tuossa viime syksyllä ja nyt en voi olla miettimättä näin jälkikäteen, mitä jos -leikkiä. Mitä jos viime joulun aikaiset tapahtumat olikin tarkoituksellisia, siis niin että sairastumiseni olikin jotain ihan muuta, kuin miltä se näytti? Mikä muu voisi aiheuttaa sellaisen tilan ihmiseen? Myrkky?

Kaikki on mahdollista ja mahdotonkin voi olla joskus mahdollista, sen olen jo niin monesti kokenut omissa nahoissani toisen aiheuttamana, että todellakin kaikenlaiset vaihtoehdot ovat mahdollisia. Tätä aloin miettimään jälleen, kun tuulen suunta muuttui tuossa taannoin....

Keholliset vaivat alkavat hiipiä uudelleen arkeen. Tuskalliset muistot, jotka eivät jätä rauhaan ja ietin, olenko unohtanut jotakin ensiarvoisen tärkeää, joka saattaisi vaikuttaa jatkossa? Yritän pitää itseni kuosissa, vaikka taka-alalle jätettynä ne huutavatkin entistäkin kovempaa myöhemmin, sen jo tiedänkin kokemuksesta.

Iltaisin huomaan, miten olen nukkumaan käydessä kuin kivimuuri, en kykene enää rentoutumaan ja se jo itsestään vaikeuttaa nukahtamista. Jäseniin koskee jo pelkkä lihaksien jännittyneisyys, joka ei lauekea taas mitenkään ja jota en edes huomaa kuin toisinaan.

Ajatus on jälleen tyhjentynyt, en kykene miettimään mennyttä sen enempää kuin tulevaakaan ja elämä on jälleen sekunnista toiseen menemistä. Tiedä sitten, muistanko edes hengittää kunnolla? Useimmiten en. Olen jälleen järkyttynyt, suuret odotukset vaihtuivat pelkoon jälleen kerran ja siihen, ettei apua saa niihin asioihin, joihin tarvitsisi.

Mietin tuossa sen miljoonannen kerran, miten minä voin aina olla se väliinputoaja, joka hemmetin asiassa ja yleensä koskaan ne oman elämän asiat eivät suju, kuten yleensä ihmisillä on tapana sujua. Se harmittaa ihan vietävästi ja kun tiedän peiliin katsoneena, että yritän parhaani, teen parhaani ja se vaan ei hemmetti riitä, ei todellakaan ,kun vastassa on mielipuolinen rahanahne muista piittaamaton sanansasyöjä, joka kaikenlisäksi nauttii toisten tuskista ja vaivoista ja tekee niitä lisää mielellään muille.

Tuo toinen nauttii toisten kärsimyksistä ja kykenee olemaan välittämättä muista, kuin omasta takapuolestaan. Oman etunsa eteen hän tekee kaikkensa ja niin kyllä taitaa suurin osa ihmisistä toimia. Kiltteys ja toisten kunnioittaminen sekä reiluus ovat asioita, joita on olemassa vain keksityissä saduissa. On ikävää oppia tämä vielä näinkin myöhään elämässä.

Oikeassa elämässä nopein syö hitaat, oikeassa elämässä näköjään otetaan kyynärpäätekniikalla itselle se, minkä katsoo itselleen kuuluvaksi, muista viis. Miksi tätä asiaa minulle ei opetettanut kukaan koskaan? Miksi olen saanut elää harhassa, luulossa kuinka ihmiset ovat hyviä ja reiluja ja kaikkea sellaista sontaa, joka ei päde elämässä alkuunkaan.

On kurjaa kokea jatkuvasti kurjia asioita elämässä. En minä ole halunnut kurjaa elämää omalle kohdalleni, en ole valinnut sellaista osaa. Monesti aamuisin olen toivonut, että päivästä tulisi hyvä, kaikinpuolin ja pettymys on ollut suurta illalla nukkumaan mennessä. Olen lakannut kyselemästä, miksi? En jaksa etsiä vastauksia, kun koko ajan eteeni tulee liian suuria taakkoja, jotka otan kantooni, joista joudun olemaan vastuussa.

Jokainen hyvä asia elämässäni tuntuu rangaistukselta toisinaan, yhtä hyvää kohden joudun elämään kymmenien huonojen asioiden kanssa ja se jos mikä ruokkii entisestään pahaa mieltä minuun. On totta, elämässä on aina asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa ja tiedän sen hyvinkin omasta kokemuksesta myös, olen myös opetellut elämään niiden kanssa ja toisinaan näen jopa jotain positiivista kaiken synkkyyden keskellä .

Olen viimepäivinä miettinyt jälleen paljon virheellistä ja minulle ominaista ajatuksen kulkua, joka ilmenee erityisesti pettymysten ja ikävien asioiden kohtaamisten jälkeen, myös kun elämässä on paljon epäreiluutta, jolle ei mahda mitään.

Edelleen en saata käsittää, miten epäreilu tämä yhteiskunta on. Erityisesti meille köyhille, pienipalkkaisille. Minulle. Ymmärrän monia itsemurhaan asti päätyneitä ihmiskohtaloita, mietin itsekin sitä kestämättömien tilanteiden ratkaisuksi, viimeiseksi vaihtoehdoksi, kun ei ole mitään ulospääsyä tilanteista. Kun ei vain ole mahdollisuutta kuin tulla raiskatuksi jopa yhteiskunnan taholta. Nöyryytetyksi ja häpäistyksi.

Sitten on ne rikkaat ja oikeutensa saavat, ne jotka vääryydellä korjaavat mehukkaimmat hedelmät itselleen ja vain itselleen. Kyynärpäätaaktiikalla mullehetikaikkinyt ja vielä vähän lisää vaivanpalkkaa joutuessaan liikauttamaan pikkusormensa saadakseen asiat tapahtumaan mielensämukaisina.

Mikä menee väärin tällä kertaa? Eron jälkeen olin uupunut ja lopussa, avioliiton kidutukset eivät päättyneet, vainoaminen alkoi todenteolla ja sain pelätä jatkuvasti niin lasten kuin itseni puolesta. Pitkään sinnittelin ja jaksoin. Totaalinen uupumus tuli vasta vuosien päästä erosta ja minusta tulikin joksikin aikaa täysin työkyvytön, olin masentunut ja koin valtavaa taakkaa häpeän ja nöyryytyksen kokemuksien muodossa niin omasta uupumisesta, kuin siitä, etten kyennyt töihin tai oikein mihinkään muuhunkaan. Olin siis jo ihan viittävaille valmis työkyvyttömyyseläkkeelle.

Terapiasta on ollut kovin suuri apu, ja pääsin pikkuhiljaa jaloilleni uudelleen ja työkykyni myös on palautumassa kohti normaalia ja muukin elämäni alkaa vähän kerrassaan olla jopa siedettävää, paitsi edelleen hankaluuksia on ollut ja tulee olemaan taas exän suunnilta, hän ei kykene olemaan aikuinen, ei näkemään muuta kuin oman peräaukkonsa ympäryksen ja pitämään sen tyytyväisena haistattaen muille jätteensä.

Itse olen niin kyllästynyt tasaisin väliajoin tuleviin ongelmiin exän suunnalta, usein olen miettinyt, miksi ei ole kuolo sitä persläpeä jo korjannut. Kaikkien elämä olisi paljon helpompaa, jos hän ei olisi jatkuvasti kiusaamassa toisia. Itse olen kärsinyt stressin vaikeimman kautta, tällä hetkellä on läkärin määräys, etten saa rasittaa tai kuormittaa itseäni ja mitä tapahtuu ympärilläni? Sama saatanan kuormitus jatkuu, entistä pahempana ja entistäkin epäreilumpana ja en voi itseäni suojata oikein muutoin kuin kuolemalla pois, niinhän se ex aikanaan minulle manasi, tämä peli päättyy vain jommankumman kuolemaan ja hän aikoo taistella siihen asti. Minun yritykseni viheltää peli poikki ei tuo kuin hetkittäisen huokauksen, kunnes sama jatkuu entistäkin pahempana ja häijympänä toimintana hänen taholtaan.

Matto vedetään jatkuvasti jalkojeni alta pois, vedätetään ja kiusataan. Aina löytyy uusi keino, aina löytyy uusi tapa saada minut ensinnäkin pois tolaltani tai muutoin reagoimaan. Jos en reagoi, viimeistään lasten asioissa minun on sitten reagoitava. Ja tälläkin hetkellä olen jälleen väliinputojan asemassa, laki ei koske meidän tapausta ja mitä ex tuumaa, hän ei tule vastaan piirun vertaa, päinvastoin, ensin lupaa ja sitten syö sanansa.

Kohta itselleni on kyse periaatteesta, tähän asti olen kiltisti antanut periksi, tehnyt niin kuten exälle on parhaiten sopinut ja se on aina ollut pois minun ja lasten hyvinvoinnista. Hölmönä ehdin jo iloita lain muuttumisesta reilumpaan suuntaan ja pettymys on ollut kova paikka niellä, jälleen kerran  exä vetää pidemmän korren.

Mieluummin itse kuolen, kuin lähden oikeuteen tappelemaan, en siltikään enää halua antaa periksi, mutten halua sinne oikeuteenkaan. jos vain voisi lakata olemasta? Mikäs pahan tappaisi, kuuluu sanonta, joka pätee hyvin exään. Hän porskuttaa elämässään tyytyväisenä, ei muista millaisia uhrauksia olen tehnyt hänen elämänsä eteen aikanaan avioliitossa, ei muista kuinka olen tullut vastaan joka asiassa, jotta hänelle ei tule paha mieli ja hän ei saa syytä ruveta enempää kiusaamaan.

Kukaan ei tiedä tätä ahdistuksen ja tuskan määrää, mitä tälläkin hetkellä koen. Tätä ristiriitaa, jolle ei ole loppua, paitsi tietysti kuolema. Se on tullut takaisin, kuoleman toive aina kun joudun olemaan missään tekemisissä exän kanssa. Se on pelottavaa, koska en tosiasiassa edes halua kuolla. Mutta, kuuntelin exän aivopesua avioliitossa, hän aina jaksoi minulle teroittaa sitä, miten hän minut tappaisi, jos en sitä tekisi itse ja kuvaili keinoja, millä ja miten hän minut teloittaisi niin että saisi kaiken näyttämään luonnolliselta kuolemalta ja kukaan ei epäilisi yhtään mitään. Niinkö nyt kävi jouluna? Kuin elokuvissa konsanaan? Jäi meinaan lääkäreillekin mysteeriksi minun tapaukseni ja sen he useaan kertaan minulle kertoivat.

Tiedän, että minu turha edes yrittää kenellekään avautua siitä, mitä olen kokenut niin avioliitossa, kuin sen jälkeen. Kukaan ei todellakaan uskoisi ja olen monesti itsekin miettinyt ja kyseenalaistanut, olenko todellakin niin kokenut, kun jokin ikävä muisto mieleen tulee. Olen siinä suhteessa kovin onnekas kuitenkin, että olen unohtanut erittäin paljon vuosia välistä, mieleni suojelee minua traumoilta, joita joka päivä exän taholta avioliitossa koin.

Edelleen en tiedä, millaiset säännöt milloinkin tässä exän omassa pelissä on kyseessä. Pitkälle hän on jo vuosia mennyt, ja sen tiedän jo, ettei ole mitään rajaa missään.