Muistin juuri yhden pienen yksittäisen muiston lapsuudestani, muiston joka jälleen ei ole niin mukava, vaikka hellettä ja auringonpaistetta siinäkin on.

Lastenkodissa ei saanut juoda tarpeekseen, ei edes kovimmilla helteillä. Huoneeseen ei saanut viedä mukia yöksi, eikä päiväksi ja muistan saaneeni rangaistuksia siitä, että huoneestani löytyi kielletty tavara eli vesimuki tai lasi, jonka olin salakuljettanut ja sitten wcreissulla samalla täytin, jotta tulikuumassa huoneessa sitten oli jotakin, millä sai nälkää ja janoa sammutetuksi.

Muistan, miten pyysin usein janooni saada keittiöstä lasia tai mukia, jotta saisin juoda edes vettä. Muistan myös ne hikiset ja helteiset päivät, jolloin oksetti, oli paha olla ja päätä särki. Nestehukkaa. Hoitajat kielsivät menemästä keittiöön, sinne ei lapsilla ollut mitään asiaa, ei siis edes juomaan vettä. Sanottiin, että mene juomaan wessan hanasta jos on jano. Nöyryyttävää ja oksettavaa. Sanottiin, että riittää kun aterian yhteydessä juo maitoa. Ja usein siis ateriat jäivät välistä, kun pätkähti rangaistus eli huonearesti päälle ja silloin ei saanut syödä, koska ei saanut poistua huoneestaan. Jäi ne juomisetkin siis pois.

Olin lapsuudenkodissa äitini luona oppinut, että kuumalla pitää juoda muutakin kuin pelkkää vettä ja olin oppinut omatoimissesti huolehtimaan nestetasapainostani hakemalla itselleni juomista ja se ei lastenkodissa onnistunut ja tottakai sellainen rajoitus ärsytti suunnattomasti ja äiti oli kieltänyt koko lapsuuteni ajan ottamasta wcn hanasta vettä, joten itselleni oli tietenkin itsestäänselvää, että juomavesi otetaan keittiöstä, ei wcn hanasta. Lastenkodissa wctilat olivat kuusi päivää viikosta likaiset, ne siivottiin kerran viikossa ja myöhemmin tämäkin homma sälytettiin lapsille itselleen, ja eihän sitä siisteyttä sitten enää ollut senkään vertaa.

Vuosien kuluessa opin pärjäämään vähällä nesteellä ja itselleni tuli kovin yllätyksenä se, että ihmisen pitää juoda nestettä toista litraa päivässä, olin ihmeissäni ja mietin, miten joku niin paljon saa päivässä alas kurkusta, pelkkää vettä. Ymmärrän hyvin, mistä oma inhoni pelkkään veteen on tullut, ja en oikein vieläkään saa alas kakomatta hanavettä.

Tänään on yksi kuumimmista päivistä ja tukala kuumuus on alkanut jo heti aamutuimaan, hikipisasat valuvat noroina kehoa pitkin, vaikkei tee yhtään mitään ja ulkona parvekkeella tunnistelin omia olotilojani, koska jokin siinä hetkessä aikaan sai voimakkaan tunnemuiston ja sitten muistin sen janon tunteen lastenkodissa, kun halusi juoda jotakin ja ei saanut pisaraakaan nestettä, koska ei ollut ruoka-aika, piti odottaa milloin lounasta, milloin iltapalaa. kesäisin emme saaneet kuin lounaan ja seuraavan kerran oli iltapala ja aamuisin nukuin niin pitkään, etten oikeastaan koskaan syönyt aamupalaa, joka oli vuosien ajan aina sama, leipää ja leipää ja leipää. Inhoan vieläkin leipää, joka oli aina sitä samaa mitä sairaalassa tarjottiin ja tarjotaan edelleen.

Saatoin äidin luona salaa käydessäni juoda tolkuttoman paljon, ikäänkuin tankkasin ja minulta äiti kysyikin usein, eikö me siellä laitoksessa saada juotavaa tarpeeksi. Emme saaneet, paitsi jos ilkesi wessan hanasta juoda ja siihen en itse kyennyt. Muistan, miten rakastin koulun juoma-automaattia ja viihdyin siinä pitkään, aamun ensimmäiselle tunnille oli kiire ehtiä, mutta piti jäädä jonottamaan seuraavaankin kierrokseen, koska oli kova jano.

Opin olemaan välittämästä janon tunteesta, elimistöni tottui kuivuuteen, paitsi munuaiset. ne taisivat olla melkoisen kovilla ja kivuilleni vain naurettiin ja sanottiin, että olen luulosairas, kuvittelen selkääni kipuja. Vatsataudit leimattiin tahallisiksi oksenteluiksi ja olit kipeä vasta kun kuumemittari näytti yli 37. No, mukaammattilaiset. Kunnan suojatyöpaikka taisi olla siinä missä muutkin ikävästi sanottuna.

Olen joutunut opettelemaan vasta ihan viimeisien vuosien aikana normaalia rytmiä syömiseen ja juomiseen. Aamusella koin useita ikäviä muistoja lastenkodin ajoilta, niitä joissa ihmisarvo lytättiin täysin hoitajien toimesta ja rangaistuksia sateli jopa tarpeesta saada nestettä, ihan mielipuolista touhua. Niin ja mehua saimme vain syksyisin, jouduimme jokainen pakolla ja rangaistuksen uhalla keräämään omenia maasta ja puusta ja ne vietiin mehustamoon sitten ja saimme muutamina aamuina maistaa tätä omenamehua,  loput päätyivät sitten työntekekijöiden omiin perheisiin, kuten niin monet muutkin asiat vain katosivat. Sama, kun keräsimme ämpäreittäin marjoja ja nekin hävisivät taivaan tuuliin, emme saaneet marjoista tehtyjä välipaloja, kerran viikossa oli kiisselipäivä ja ne marjat tilattiin pakasteena tukusta.

Huoh, paljon vääryyksiä ja epäreiluuksia ja epänormaaleita asioita jo lapsesta asti. Positiivesti ajatellen, on se hyvä kun vasta nyt myöhään aikuisiällä ymmärrän kokeneeni kaikenlaisia nöyryytyksiä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mitäpä toivoisin niille muka-ammattilaisille? OIkein pitkää ikää ja oikein paljon kykenemättömyyttä toimia itsenäisesti vanhuudessaan, niin että tarvitsisivat muiden apua selvitäkseen arjestaan. Joku voisi heille sanoa, että mene juomaan wcn hanasta, jos on jano ja sulkea heidät muutamaksi viikoksi omaan huoneeseen ilman mitään virikkeitä jailman kontaktia ympäristöön, sitten se joku hoitaja voisi pitää ilmana näitä hoidettaviaan, ei kuulisi, ei näkisi eikä tuntisi ollenkaan, tekisi vain tarpeellisen ja lähtisi pois sanomatta sanaakaan, tai sitten voisi syyllistää toisen vaikka eritteistään ja käskeä itse siivoamaan sotkunsa jne. Jokainen, joka on toiminut väärin työssään, voisi todellakin joutua kohtaamaan ja kokemaan kaiken sen saman, mitä ovat itse aiheuttaneet puolustuskyvyttömille lapsille, joilta ovat kaikenlisäksi riistäneet nekin vähäiset ilot, joita mahdolliset sukulaiset ovat tuoneet ja lähettäneet. Itse tiedän, että minun pakettini eivät koskaan päässeet minulle itselleni asti, ei vaikka tiesin odottaa paketteja, niitä ei koskaan minulle päätynyt. Irvokkaat varkaat veivät välistä kaiken sen, minkä vain irti saivat ja kiduttivat lapsia kaikin mahdollisin tavoin esittäen sitten lapset valehtelijoiksi ja häiriintyneiksi ongelmatapauksiksi.