Olen ollut jokseenkin sinut oman lapsuuteni kanssa, hieman saatan järkyttyä silloin, kun ymmärrän jonkin asian olleen väärin tai kokeneeni kaltoinkohtelua tai nöyryytystä. Toisinaan saatan pienen ohikiitävän hetken tajuta jääneeni paljosta paitsi, onnellisesta ja vapaasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Silloin olen surullinen, mutten kykene päästämään itseäni miettimään sitä, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Siihen en kykene vieläkään. Tunteet, jotka pintaan nousevat menneestä, olisivat liian musertavia kestää vielä näin vanhallakin iällä ja on parempi olla miettimättä asioita sen enempää.

Hyppäsin nuoruuden yhdestä helvetistä toiseen samanmoiseen, suhteeseen jossa tutut kuviot nöyryytyksineen kaikkineen säilyivät, sain jopa miellyttää luullen saavani sillätavoin rakkautta toiselta. Olinhan oppinut lastenkodissa sekä äitini kanssa, etten ollut hyvä tai pitämisen arvoinen, ellen osaisi miellyttää ja toimia, kuten toinen halusi.

Muistoja, erityisesti epämääräisiä kehollisia muistoja putkahtelee tällä hetkellä kovin paljon, ja yleensä jäädessäni tunnistelemaan tuntemuksia, saatan muistaa jonkin asian, tapahtuman tai pidemmän ajanjakson juurikin tuolta lastenkodin ajalta.

Avioliiton ja seurustelun ajalta putkahtelee myös sillointällöin jotakin uutta muistoa ja en voi olla miettimättä, miksi en kyennyt irtaantumaan ajoissa ja lähtemään pois, vaikka merkit ikävästä ihmisestä ja hänen toiminnastaan oli jo seurustelun alusta alkaen nähtävillä? Mikä sai minut aina jäämään ja antamaan anteeksi sekä syyttämään itseäni tilanteista ja toisen käytöksestä ja vieläpä pyytämään anteeksi toisen huonoa kohtelua itseäni kohtaani.

Saatoin siis pyytää anteeksi, kun toinen oli riepotellut minua pitkin poikin makuuhuonetta ja sänkyä tai jotain muuta ihan yhtä kaoottista tilannetta, otin syyn aina itseeni, syyllistyin itse ja koin jotenkin sairaalla tavalla olleeni vastuussa toisen käytöksestä. Jos toinen heitti maitolitran pitkin olohuoneen seinää, se oli minun vikani, kun olin tehnyt tai sanonut jotakin toiselle jotakin väärää, mistä toinen suuttui ja osoitti suuttumuksen sitten niin, ja minä pahoittelin ja pyysin anteeksi ja siivosin ja lupasin, etten tekisi sellaista, mistä toinen suuttuisi jatkossa.

Tilanteita tuli ja meni ja parinkymmenen vuoden jälkeen en voinut enää silmääni räpäyttää, ilman toisen lupaa. En myöskään enää saanut hengittää niin, että kuului ääni flunssassa ja keuhkot olivat täynnä tai en saanut enää edes yskiä, koska sai aikaan raivonpuuskan toisessa ja seuraukset olivat yleensä kovin ikävät joko minulle tai lapsille.

Tällä hetkellä olen taas itseni kanssa siinä pisteessä, etten muista edellistä päivää. Kun nukun, kaikki pyyhkiytyy ja en saata muistaa. Kuormitus on viime viikkoina ollut taas liiallista, ihan kuten aikanaan avioliitossakin. Alan olla aika vihainen, koko ajan vastoinkäymisiä, huolta ja pakolliset velvollisuudet siihen päälle sekä oma harmitus, joka kääntyy siihen perisuomalaiseen vitutukseen, siihen kestosellaiseen.

Yksi haaveeni on jälleen tyrmätty, en saa pankista asuntolainaa näillä minun pienillä tuloillani. Joudun siis kituuttamaan tässä ja kokemaan jatkuvaa vitutusta siitä, kuinka käyn töissä, jotta saan pakolliset laskut maksettua. Ei puhettakaan säästöistä, ei puhettakaan mistään ruuan ostamisista, saati yhtään mistään. Vituttaa lähteä töihin, koska mikään ei muutu, paitsi työ alkaa suututtamaan, koska en kykene edes sen avulla tekemään muutoksia elämääni, vaikka niin toivoin.

Elän itse nälässä, miesystävä ei ymmärrä, ei tajua muuta kuin sen, että maito on halvempaa lidlissä. Muuta sieltä ei sitten saa, ei sellaista mitä voisin syödä ja tämä ns. lähikauppa tarjoaa huonolaatuisia ja käyttökelvottomia tuotteita, ellei niitä ole lisäainein höystetty sitten säilymään vuosikymmeniä ja niitä en taas voi parin lisäaineen vuoksi syödä. Hankalaa, on todella hankalaa järjestää kaupassa asiointi tälläkin kertaa niin, että minun ei tarvitsi kokea nälkää. Kyllä tämä juntti itselleen osaa pizzat ja hampurilaiset kyllä ostaa, ajattelematta taas, etten minä niitä voi syödä. Salaatti tulee jo korvistakin ulos, ja lisäaineiden vuoksi en voi edes kastikkeita käyttää. Siellä kaupassa kun ei ole lisäaineettomia tuotteita ja sitten sieltä ei saa niitä tarvikkeita, jotta voisi itse tehdä samat tuotteet. Viimeksi ottaessani tämän kauppa asioinnin puheeksi, hän suuttui ja kiljui, miten hän ei sitten mene enään kauppaan, kun mikään ei kelpaa. Niin, hän oli unohtanut, etten voi kaikkea sitä paskaa syödä.

Kyllä hän hanakasti minua kehoitti tekemään lainahakemuksen pankkin, tietäen ettei hälle tule mitään velvoitteita ja oikeastaan ihan hyväkin etten sitä lainaa yksin saanut, koska hän olisi tullut sinnekin vain loisimaan sitten. Täytyy jälleen ottaa puheeksi hänen osuutensa laskuista, ja alkaa kyttäämään hänen kulutuksensa eri asioista, josko hän sitten minulle maksaisi vuokraa loisimisestaan? Juurikin hän tuli kipeäksi, kun ilta alkoi, koko päivän aikaisesta aamusta jaksoi olla työmaallaan ja kipeydestä ei puhettakaan ja kun kotiin pääsee, on niin helvetin kipeä, että oikein minua oksettaa. Saa kohta lähteä muualle olemaan kipeä, kun töitään se kipeys ei estä silti eikä kavereidensa tapaamisia.

Minä taasen, vietän kotona aikani. Käytän eläimen ulkona, käyn töissäni ne harvat päivät ja käytän eläimen ulkona, nukun herään ja nukun . En syö, koska joko ei ole varaa siihen tai kaapissa on vain miehen tai lasten eväät. Tänään oli ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen pöydässä muutama uusi peruna, lihasuikaleita pannulla paistettuna ja vanhanajan voisipulikastike. Siinä sitä herkkua kerrakseen. Kun ei ole omia jauhoja, ja niitähän ei sieltä saksan kaupasta saa, niin ei voi oikein kastiketta tehdä. Tietysti olisin voinut muille tehdä, ja olla sitten itse nälässä, vaan olin kerrankin itsekäs ja jokainen jäi ilman ruskeaa kastiketta sitten.

Olen kyllästynyt olemaan aina vaan kotona, viimeksi miettiessäni samaa pääsin lomalle sairaalan sänkyyn, täyteen lepoon pariksi viikoksi kokemaan järkyttävää kipua ja kauhun hetkiä. Sellaista en enää tahtoisi, vaan en tiedä mitä sitten. Kun ei ole kirjaimellisesti varaa edes unelmoida, on tylsää kuitenkin vain elää ja olla kotona ja masentua. Sama lasten kanssa, säälittää, koska heillä ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tekemistä, ellei kapulaa kädessä lasketa. Yksi pyysi tänäänkin uimaan, vaan kävimme vasta viime viikolla ja tänään jouduin erään toisen lapsen asioita käydä ajelemassa ja sinne meni tämän päivän kilometrit siis. On jälleen kumma, ettei lapse isä kykene näitäkään lapsen asioita hoitamaan, vaan minun kaikesta huolehdittava ja minulle aiheutuu paljon ylimääräistä rahanmenoa.