769

Oman näköinen elämä? Millainen se minun omannäköinen elämä oikeastaan on? Mitä siihen sisältyy?

Niin, minulla on oikeus juuri sen näköiseen ja oloiseen elämään, missä itse voin hyvin ja koen paljon positiivisia asioita.

Yksi asia on ainakin varmaa, en jää enää odottamaan aikaa, sitten kun toisella on aikaa. Olen nyt ollut kiltti ihminen turhan pitkään, olen kiltisti ainakin useimmiten odottanut, odottanut ja odottanut sitä the hetkeä, kun toisella on aikaa jo useamman vuoden. Osaan olla turhankin kärsivällinen, minulle on kehittynyt vuosikymmenien saatossa lehmän hermot, siedän ja jaksan liiankin pitkään asioita, jotka eivät ole minulle edes hyväksi.

Hämmennyin tänään hieman, pohtiessani oikeastaan ääneen Ukolle, joka vieressä istui kyydittävänäni. Kerroin kuinka olen huomannut hänen taipumuksen tulla nimenomaan silloin kotia, kun en ole paikalla, kun hän sen tietää, etten ole kotosalla ja sitten vastaavasti hän pitäytyy työmaallaan niin pitkään kuin mahdollista silloin, kun minulla on vapaata ja olen kotona.

Hämmennyin Ukkosen reaktiota asiaan kertoessani tämän ja sanoessani, miten olen nyt kiltisti odottanut useampia vuosia sitä, illoin hällä olisi varsinaisesti aikaa esimerkiksi myös parisuhteellemme. Hän kirjaimellisesti räjähti ja alkoi syyttämään tilanteestaan jälleen vaikka ja mitä, asiaa joka ei edes liity millään tavoin yhtään mihinkään. Sitten kun se ei mennyt läpi minulle ja sanoin miten hän keksii tekosyytä omalle suuttumiselleen ja järjettömälle reaktiolleen minun pohtiessa ääneen minun elämän ongelmakohtaa, hän keksi syyttää syöpäänsä, joka nyt ei ole hänellä tiedossa puolta vuotta kauempaa. Kerroin, ettei hän voi syyttää ja keksiä tekosyitä asialle, joka oikeasti vaatii tarkastelua. kerroin, että minulla on töissä mukavaa ja aion todellakin alkaa viettää aikaani siellä enemmänkin, koska kotona oleminen pelkästään vaihtoehtona ei enää pitkällä tähtäimellä houkuttele minua tippaakaan.

Hänen reaktio oli kyllä hämmentävä, yllättävä. Ikäänkuin hän haluaisikin minun odottavan häntä kotona, ikäänkuin minulle ei sitten saisikaan olla mitään omaa elämää, kuten töissä käymistä ja edelleen voi elää elämäänsä kuten parhaakseen näkee. Kerroin odottaneeni häntä nyt ihan tarpeeksi, kerroin olevani kyllästynyt olemaan vain kotona ja siihen hän ehdotti yhtä typeriä, kuin olin odottanutkin, hänen mielestään minun pitäisi kyläillä kotona olemisen vastapainoksi lapsillani tai mummolla ja se olisi sitten sillä korjattu, minun huono viihtyminen kotona.

Olen nyt kevään aikana huomannut, kuinka viihdyn paremmin itsekin työmaalla. Kotona ei ole enää mukavaa, koti ei tunnu enää kodilta ja miellelläni lähden pois täältä, missä tulen ihan kirjaimellisestikin huonovointiseksi. Ei auta, vaikka tuuletan, siivoan, jne. Tässä kodissa on jokin tai joitakin sellaisia tekijöitä ehkäpä sisäilmassa, että tulen itse kipeäksi. Olo virkistyy aina niinä päivinä, kun olen poissa.

Mikä oikeus Ukolla on viettää itsekseen aikaa kotosalla, varsinkin kun hänen vapaansa on sitten yksinomaan tuota ja vaikka kuinka olen yrittänyt peräänkuuluttaa yhteistä aikaa, jota ei siis ole ollenkaan, paitsi yöllä, nukkuessa joten sekään ei oikein minulle riitä. Niin, hän tuntuu elävän täysin omaa elämäänsä välittämättä minusta tai parisuhteesta. Hän ei varmaan edes tiedä, mitä parisuhde tarkoittaa. Minun on myös aika alkaa ajattelemaan omaa hyvinvointiani ja en tässä suhteessa voi hyvin, koska ei ole mitään parisuhdetta. Suhteemme on puhtaasti kimppakämppis ja sellaista en itse halua. Parisuhteen ja kämppäkaverin ero on huomattava, ja en ole halunnut pelkkää kämppäkaveria, haluan vain parisuhteen ja se ei näytä toteutuvan, vaikka kuinka antaisin aikaa ja ymmärrystä toiselle ja vaikka kuinka tuloksetta yrittäisin yrittää keskustella kuten aikuiset ja sivistyneet tekevät. Meillä se ei onnistu.

Ei minun tarvitse sietää, ei katsella ja odottaa turhaan kuuta taivaalta ja pettyä jatkuvasti pelkkään parisuhteen odottamiseen. On se vihdoin hyväksyttävä, ettei toinen ole kykenevä normaaliin parisuhteeseen, on jälleen nieltävä omat pettymyksen tunteet, hyväksyttävä tosiasiat, sellaisina kuin ne on. Minun odotukseni ovat toisenlaiset parisuhteessa, ja kun en saa edes tuoda esiin näitä odotuksiani ilman, että toinen jo mököttää ja syyllistää koko ympäröivän maailman mieluummin kuin ottaisi omastaan vastuun, ei minulla ole enää vaihtoehtoja kovinkaan montaa.

Nyt minullakin on pakenemisen mahdollisuus, voin töiden varjolla itsekin olla poissa kodistani ja käydä vain nukkumassa ja hoitamassa ne pakolliset arkiaskareet, jotta työ mahdollistuu. En enää edes odota toiselta mitään, olkoon hetken siinä ja laittakoon elämänsä järjestykseen ilman minua, tehköön sen sitten omassa aikataulussaan ja todetkoon itsekin, ettei meidän suhde ollut mikään suhde. Hänellä on se oma elämänsä siellä töiden parissa, toinen elämä kotona on telkkari ja unet ja ei siihen yhtälöön enää mahdu parisuhdetta, on se todettava nyt näin, etten mahdu hänen elämäänsä, se on täynnä jo, ollut aina.

Kun yhden oven sulkee, yleensä toinen avautuu ja toivoisin niin käyvän tässäkin tapaauksessa. Olen ollut turhan kiltti ja olen tässäkin siirtänyt tarpeettomasti omaa tarvettani taaemmaksi, ja taaemmaksi. Olen pienentänyt omaa tarvitsevuutta toisen edessä, ja jälleen olen ollut liian kiltti, liian ymmärtäväinen ja liian kärsivällinen. Nykyisellään tunnen tukehtuvani , kiehun sisäistä raivoa, jota en kuitenkaan kykene näyttämään, koska eihän sairasta saa kiusata tai mieltä pahoittaa. Hän voi heittää itsensä tarpeen tullen marttyyriksi, aina tilanteen niin vaatiessa. Aina on syy muissa, ei koskaan hänessä ja hän ei näytä osaavan kantavan vastuutaan, ei edes parisuhteen osalta.