Viime päivinä olen ollut suorastaan vihainen, ja oikeastaan se tuntuu oikealta juuri tähän hetkeen. On jännä, miten muut tapahtumat ympärillä kykenevät mitätöimään minun yhden ja ainoan oman iloisen ja suurenkin saavutukseni ja en ole voinut saavutuksestani kokea tai jakaa iloa muiden kanssa. Ihan kuin todellakin päälläni olisi jokin kirous, joka lankeaa ylle juuri sillä hetkellä, kun itse, omilla saavutuksilla ja omalla ansioillani saan aiheen iloon, riemuun.

Yhtenä päivänä oli juuri tuollainen päivä, olin tiettyä asiaa pohtinut, jännittänyt ja kauhulla odottanut jo viikkoja ja kun sitten pääsin asiassa kunnialla suoriutumaan ja oli aihetta olla iloinen, eikähän kaikkialta muualta sitten tulekin pelkkiä ikäviä asioita, jotka jälleen vaikuttavat elämääni negatiivisesti, en ymmärrä.

Oma auto alkoi vilkuttamaan merkkivaloa, joka onneksi osoittautui ei niin vakavaksi ja pääsen sillä toistaiseksi ajamaan, ennen tuota miesystävä oli telonut itsensä ilmeisen tahallisesti ja hänen taholtaan nyt tuli muutenkin pelkkää sontaa, jollaista en olisi taas uskonut kuulevani aikuiselta ihmiseltä, ja sitten kakun kirsikoiksi päälle lasten omat asiat, jotka saivat huomioni.

Miesystävälläni on ruskea kieli, niin ikävää kuin se onkin. Hän kaikessa suuressa mukahyvyydessään ajattelee toistenkin puolesta ihan liikaa ja ennen tämä ilmiö on näkynyt kotiin päin vain töiden lisääntymisenä työmaallaan sekä työajan venymisenä, kun ei osaa sanoa ei, ettei asiakas vain suutu tai jotain muuta yhtä järjetöntä. Perusteena yleensä on ollut, että asiakkaan tarve on saada kaikki heti juuri siinä samassa tilanteessa riippumatta siitä, mitä muiden kanssa on aiemmin sovittu ja sitten hän syyttää ja vetoaa juuri niihin muihin, vaikka yksinkertaisella omien rajojen asettamisella moni tilanne olisi estetty. Hän yrittää miellyttää vaihtelevasti kaikkia muita, paitsi meitä täällä kotona. Useinkin joudun pohtimaan, emmekö me ole hänelle minkään arvoisia ja eikö hän välitä meistä ollenkaan, kun aina ja jokainen kerta hänen työnsä ja ennenkaikea asiakkaansa menevät etusijalle hänen maailmassaan. Se, että jokainen päivä koen olevani hänen tärkeysjärjestyksensä ulkopuolella satuttaa kovin ja saa miettimään, miksi ylipäänsä olemme yhdessä? Miksi hän on kanssani, kun kerta hänen tekonsa ja ajattelunsa kielii kaikkea muuta, kuin halua olla kanssani. Olen yrittänyt tästä keskustella hänen kanssaan lukuisia kertoja, enää en viitsi kuunnella hänen samanlaisia selityksiään, sillä hän on selitysten mestari, kaikki johtuu aina muista, hänessä ei ole koskaan mitään syytä, ei vikaa, vaan aina kaikessa muussa. Keskustelu ei pysy minuuttiakaan asiallisena, joten koen sen turhana, hän ei ymmärrä muuta kuin sen, mitä haluaa eli aina vaan ne muut. Jos hän ei ole etukäteen sovittuna aikana kotosalla, syy on aina muiden ihmisten, hän ei päässyt koska ne muut tai jos unohtaa jonkin sovitun asian, syy on aina muissa ihmisissä, eilen viimeksi minun piti hakea hänet työmaalta oman vuoroni päätteeksi ja se oli ok minulle. Vielä oli ok sekin, että toimin taksina hälle ja hänen asioilleen mutta siinä kohtaa kilahdin pienoisesti, kun hänen puhelimensa pirisi ja hän oli jo poistunut työmaaltaan ja silti hän lupautui minulta kysymättä vielä piipahtamaan työmaallaan, koska asiakas niin vaati omista syistään. Voi hemmetti sentään, samalla meni kauppasuunnitelmat uusiksi, ja kotiin päästyäni tajusin kellon olevan jo lähemmäs kuusi illalla eli kuskasin herraa hänen asioillaan useammankin hetken, ja minun piti vain nopeasti hakea hänet, olla kotona jo ennen neljää. ja hän ei ymmärrä, miksi olin jälleen niin vihainen. Kotona olisi ollut vaikka ja mitä minun toiden jälkeen tehtävää sekä omat töiden jälkeiset suunnitelmani romuttuivat hänen asioidensa vuoksi, pitkin kyliä ajelun vuoksi. sitten kotona asiasta mainitessani sangen vihaiseen sävyyn, hän keksi syyttää jälleen ihan jotakin muuta tilannetta, joka ei muka ollut hänestä riippuvainen ja minun olisi pitänyt vain hyväksyä,vaikka itsekin näin tilanteen jota syytti, ja sillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kotiinpaluu viivästyi niin paljon ja suunnitellut kotiasiat jäivät.

Olen alkanut huomaamaan tiettyä kaavamaisuutta hänen hommissaan, ja mietin, mikä siihen syynä. Miksikö mietin, koska hänen asiansa vaikuttavat useimmiten meidän kotiasioiden sujumiseen. Yleensä on käynyt niin, että silloin harvoin, kun haluaisinkin erityisesti huomioida miestä, hän ihan kuin tahallaan viivästyttää kotiin tulemistaan ja sitten kun ene jaksa välittää millään muotoa, hän on kotona. Jos sovimme jotakin etukäteen, hän ei ikinä pidä lupauksiaan, aina tulee jokin syy, mikä on estänyt häntä pitämästä omaa osuuttaan oli asia mikä tahansa.

Alan olla väsynyt häneen, ja nyt kaiken kukkaraksi hän sairastui ja voi mikä valitus ja tekemällä tehty vaiva jne ulostautuu hänestä, ja nyt hällä on aina hyvä tekosyy kaikkeen, sairauden varjolla voi aina tilanteen vaatiessa luistaa kaikesta mikä ei satu huvittamaan ja kuitenkin sitten se hänen ainoa elämänsä ykkösasia on edelleen se ykkösasia eli työmaa, jonne on mentävä vaiakka pää kainalossa edes omasta terveydestä välittämättä.

Työmaalleen pitää vääntäytyä, vaikka pää olisi poikki, mutta jos minun kanssa pitäisi viettää edes yksi hemmetin päivä, hän menee mieluummin työmaalleen tai sitten heittäytyy niin sairaaksi, ettei kykene kuin kuorsaamaan sängyllä tai vetäytyy tapansa mukaisesti sarjojensa ääreen. Ole siinä sitten kotona ja odota, milloin toisella olisi halua ja aikaa viettää yhdessä aikaa, muutoinkin kuin siinä persettä levittämässä sohvanpohjalla. Hälle riittää että voi ottaa vapaan silloin tällöin, olla omineen sarjojensa parissa ja sitten hän ihmettelee, ei ymmärrä mikä minulla on, kun toivoisin joskus muutakin kuin pelkkää tvn ääressä istumista.

Viimeksi viikolla, juuri sinä päivänä kun olin onnistunut omassa elämässäni, erityisesti hän ignoorasi koko asian, hänelle tuli yhenäkin hätä käteen hänen omien vaivojensa kanssa ja kyllä oli taas sellaista teatteria että.. sitten seuraavana aamuna hällä ei enää mikään ollutkaan, kunhan sai mitätöityä minun iloni. Miksi yhä kärvistelen tässä suhteessa? Sitä mietin toisinaan ja tunnen, etten voi aina hyvin hänen kanssaan. Yleensä hän enemmän ärsyttää minua, kuin jotakin positiivista ja miksi minun pitää olla ihmisen kanssa, joka ei kovin positiivisia tunteita herätä? Sitäkään en ymmärrä, miksi hän aina sanoo olevansa tyytyväinen suhteeseen ja miksi hän ei ymmärrä minua ja minun tyytymättömyyttä platonisessa ja etäisessä ja negatiivisessa suhteessa? Niin, hänhän ei ole väkivaltainen, onke se nyt sitten taas tyytymistä siihen mitä on? Kuten aviliitossa aikanaan, minullehan riitti, ettei mies käyttänyt alkoholia.

Olen itsekin saamaton, sen myönnän. Annan olla ja yritän itse silloin tällöin ottaa puheeksi huonoa parisuhdetta hänen kanssaan saaden aina saman litanian siitä, kuinka hällä on kaikki hyvin ja hän ei koe ongelmana mitään. Eikö se ole iso ongelma, jos minä toisinaan ihan avoimesti pyydän jotakin, kerron jotakin tai toivon jotakin parisuhteelta ja olen itse aikani yrittänyt tehdä sen mitä yksin pystyy ja kun mikään ei muutu kuitenkaan, kun toinen ei vain näe eikä ymmärrä ja sitten ihmettelee, miksi olen vihainen, kun totean, että parisuhteeseen vaaditaan kaksi, yksin ei kukaan kykene pitämään kasassa suhdetta. Molempia tarvitaan ja sitä hän ei ymmärrä. Minusta tuntuu kuin olisin kaikkenni jo yrittänyt, enempää en yksin kykene parisuhteen eteen ja kun toista ei kiinnosta niin miksi olen vielä tässä? En edes enää ajattele, kuten ennen, että asiat kyllä paranevat kunhan aikaa kuluu riittämiin ja olen kärsivällinen.

Viikolla on ollut niin monta tilannetta, jossa miehen ruskea kieli ja ihan sairaalloiseksi menevä muiden ihmisten miellyttäminen on näkynyt ja me muut perheenjäsenet olemme joutuneet kärsimään asiasta. Sitten hän vaatii samaa sairasta miellyttämistä meiltä muilta ja väittää itsekkyydeksi normaalia omien rajojen pitämistä tai normaalia suomen lain noudattamista. Saimme yhtenä iltana riidan aikaan, vain koska hänen mielestään olisi pitänyt ajatella muita, ja jättää laki sikseen, vain koska olemme itsekkäitä. laki on laki ja siinä ei ole kysymys miellyttämisestä tai toisen huomioimisesta , kun noudattaa lakia ja tekee kuten laki määrää, niin ei siinä silloin tarvitse olla vastuussa toisen ihmisen asioista, lapsen varsinkaan, joka opettelee. Mies vaati siis poikkeamaan laista sen varjolla, että pitää huomioida toinen ihminen ja miellyttää toista. Siinä kohtaa vihaisuuteni senkuin kasvoi, ja mies ei millään ymmärrä, että laki on laki ja toisia ihmisiä ei nyt huomioida niin, että sivuutetaan jopa suomen laki, joka antaa ihmisille raamit moneen asiaan ja kun lakia noudatetaan, ei pitäisi olla ongelmaa kellään, paitsi miehellä, joka haluaisi niin kovin olla miellyttävä ja vaatisi samaa myös meiltä.  Mies ottaa ikäänkuin omalle kontolleen jokaisen perheen ulkopuolisen ihmisen tarpeet ja miettii jotenkin sairalala tavoin muiden ihmisten ajatuksia ja tunteita ja toimii, ettei vaan ketään loukkaisi tai kelleen muulle tulisi paha mieli, ainoa, ketä hän sitten satuttaa on me, hänen läheiset, jos nyt niin voin sanoa. Hän myös ajattelee monesti toisten puolesta, suunnittelee omassa päässään toisten ihmisten tekemisiä ymmärtämättä, ettei niin vaan voi yksinkertaisesti tehdä ja siitä olemme riidelleen toisinaan, kun hän on ajatellut ja kun hän suunitellut vaikkapa minun tekemiseni ja minun liikkumiseni oman aikataulunsa mukaisesti olettaen, että todellakin toimin kuten hän haluaa. ja hirveä jupina ja syyllistäminen, kun en sitten mukaudu hänen suunnitelmaansa, kun minulla onkin ollut ihan omat jo etukäteen tehdyt suunnitelmani. Siis se, ettei hän edes kysy minulta, hän vain olettaa, että olen niin ystävällinen ja kiltti ja sopeutuisin hänen suunnitelmiinsa. Ei, ei se niin mene. Jos ei edes viitsi kysyä minulta sopiiko minulle jokin hänen päässään suunnittemansa asia, niin en tietenkään vvoi edes ottaa huomioon sellaista mitä en tiedä, mihin en osaa yhtään edes varautua. Ja sitten jälleen, hän ihmettelee kun suutun hänelle.

Usein arkemme onkin sitä, että kun haluaisin ottaa hänetkin huomioon ja hyvin usein vieläkin erehdyn siihen ja lopputulema on se, että minulta on mennyt koko päivä odottaakseni häntä, riippumatta siitä mitä olimme etukäteen sopineet. Oman elämäni eläminen on helpompaa, kun en ota häntä huomioon, sillä jos ottaisin, odottaisin vain tuntikausia kykenemättä enää elämään ja tekemään mitään, kuten niin monesti onkin käynyt.

Viikolla oli toinenkin omituinen hetki miesystävän kanssa. Kerroin kuinka oli ollut mukava työpäivä, itseasiassa kaksi peräkkäin ja mitä mies alkaa tekemään? Voivottelemaan omaa kamalaa työpäiväänsä. Siis hetkeä aiemmin mies oli ovella iloisesti vastassa kertoen työpäivänsä olleen ihan ok ja sitten yhenäkin hän alkaakin purkautua harmistaan hommien viivästyessä ja muuta ikäänkuin keksittyä, minun oli vaikea uskoa sitä mitä hän sanoi, olemus ja kertomus ei mennyt yksiin tälllä kertaa. Lopputulema oli, että hän jatkoi niin kauan omaa valitustaan, että minä hermostuin ja pyysin häntä lopettamaan sen ruikutuksensa, jälleen kerran tilanne oli ollut sellainen, ettei hän ole ennustaja, eikä mikään taikuri, ja kyse olikin jälleen siitä, kuinka hän kyennyt miellyttämään asiakastaan hänestä riippumattomista syistä.

Aikuinen mies ruikuttaa kuin pikkupoika, olen sanonut hälle useinkin, etten ole äitinsä, en suostu siihen, että kohtelisin häntä, kuin äiti poikaansa, ei. Suhteemme kuuluisi olla tasavertainen miehen ja naisen suhde, parisuhde. Ja sitäkään tämä eliö ei tunnu käsittävän. En voi häntä kohdata arjessamme samoin kuin kohtaan omat lapseni esimerkiksi, vanhemman ja lapsien suhde on erilainen, vuorovaikutus on erilaista lasten ollessa kyseessä. Mies on hieman mustasukkainen lapsistani ja nytkö hän sitten yrittää olla yksi samanlainen joukossa, jossa lapset saavat minun huomioni? Mies ei tunnu ymmärtävän vuorovaikutuksen olevan kahdensuuntaista, myös hänellä on vastuu siitä osaltaan, ei pelkästään minulla. Parisuhdetta ei voi kumpikaan osapuoli yksinään pitää yllä. Molempia tarvitaan ja molempien halu ja kyky siihen. Tämä on jälleen yksi asia, mitä mies ei tunnu ymmärtävän, on vain hän ja kaikki mitä hän tekee miellyttämisen halusta, ja itse ärsyynnyn suuresti, jos joku toimii miellyttämisenhalusta. Eläimet ymmärrän, että heille se miellyttämisen halu kuuluu, mutten ihmisiä. ja lastenkin kohdalla miellyttämisenhalu on suurta pikkulapsi-iässä, jossa vasta opetellaan vuorovaikutuksen alkeisiin. Mutta mikään ihmisten välinen suhde ei toimi, jos se perustuu miellyttämiseen, siinä mennään sivuraiteille pahasti.