Olipa hieman pelottava ja ihmeellinenkin kokemus avatessani vihkoseni, jossa on omia tavoitteitani elämääni ja tekemästäni kalenterista pompsahti toukokuun kohdalle asunnon osto. Ja niin, se asia alkaa olla ajankohtainen, menemme katsomaan asuntoa myöhemmin viikolla. Samoin olin kirjoittanut tietyt työhön ja toimeentuloon liittyvät asiat samaiseen vihkoon ja kyllä, ne asiat totta tällä hetkellä, uskomatonta. Joitakin muitakin pienempiä asioita on tullut elämääni kovin konkreettisesti selatessani vihkostani, osa asioista on vielä kehitteillä ja tuloillaan.

 

Ylläoleva teksti jäi kesken odottamaan päivää parempaa taannoin ja sen jälkeen onkin sitten tapahtumia riittänyt. Huomaan uupuvani kaikesta kuormituksesta ja mahdollisuutta riittävään lepoon ei ole ollut. Työvuorot on menneet ikävällä tavalla ja yhdellä vapaapäivällä vuorojen välissä en palaudu ja kun sillä yhdellä vapaalla sitten on paljon ylimääräistä, niin väsyyhän siinä. Ja väsymisen seurauksena sitten , niin...

Olen opetellut suhtautumaan toisiin ihmisisiin entistäkin empaattisemmin, entistäkin inhimillisemmin jne ja nyt minun pitää opetella samaa omalle kohdalle. Kuinka olla armollinen itseään kohtaan? Kuinka suhtautua itseen samoin kuin toisiin? Olla tuomitsematta ja syyttämättä itse itseään inhimillisyyden edessä?

On ikävää kokea vieläkin traumaattisia tapahtumia, niistä en näköjään pääse eroon. hetken kun asiat ovat hyvin ja koen jonkinlaisen positiivisen elämänvireen, elämä itse vetää valttikortin, jonka myötä tuntuu, että kaikki vaivannäköni oman itsen kanssa on ollutkin ihan turhaa.

Toki tiedän, että huuhaasti ajateltuna olen nyt ikäänkuin testissä, kuinka suoriudun ja selviän oman itseni kanssa ja kuinka kykenen suhtautumaan itseeni. Olen täysin uudessa tilanteessa, ennenkokemattomassa pisteessä ja en voi kuin opetella uudella tavalla olemaan itse itselleni inhimillinen ja suhtautua itseeni armollisesti.

Henkinen kuormitus on tällä erää taas suurta, ja edelleen en ole itse voinut vaikuttaa tai säädellä ulkopuolelta tulevaa kuormitusta. On ollut vain siedettävä, kestettävä napisematta kaikki se paska, mikä edessä on ollut. Kahlattava kaiken sonnan lävitse oikeastaan edes miettimättä, kuin olisi ollut selviydyttävä. Sitä olen miettinyt, kuinka pitkään sellaista kuormitusta oikein jaksaakaan? En ole ehtinyt pohtia, mitä teen, jotta kuormitus olisi siedettävämpää, koska sitä ei pysty ilmeisesti poistamaan. Kuinka elää ylipäänsä kuormituksen kanssa?

Toivun paraikaa syvästä masennuksesta, tällaiset asiat mielenpäällä ovat kova koetus ja tuntuu takapakilta kaikelle jo selvitylle elämälle. Sitä soimaa itseään väistämättäkin, syyllistää ja vielä kerran syyllistää vaikka pitäisi osata suhtautua itseen samoin kuin toisiin ihmisiin.

Olotilani on jälleen pelkkää traumaa, nyt sentään tunnistan asian, vaikka en hyväksykään sitä itsessäni. Kykenen unohtamaan, ja kaikkein kamalinta on muistaa ja kokea syyllisyys, miten sellaisen kanssa eletään?

Onko tässä jälleen hetki, kun osa persoonaa jakautuu trauman seurauksena? Voisi ollakin, ehkä. Minun pakotettava itseni aamuisin ylös, kuljen kuin sumussa, pää tyhjänä ja jos jotain tuleekin suljen kaiken heti pois mielestä.

Huomaan jälleen, miten ei saa minun elämässä olla yhtään hyvää asiaa, ei positiivista tunnetta ei mitään. Kaikki sellainen näyttää todellakin olevan kiellettyä minulle. Vai pitääkö vaan yrittää vielä kovemmin pitää kiinni niistä hyvistä asioita kaiken paskan keskelläkin? Sehän ei ole onnistunut ennenkään ja ihan kokemuksesta nyt puhun.

Nyt kun jatkan tätä samaa ajatusrataani, huomaan miettiväni kohta sitä, kuinka kaikkein helpoin ja nopein ratkaisu kaikkeen olisi kuolemani. Huomaan miettiväni mitä järkeä ikävässä elämässä on, jos koskaan ei koe mitään positiivista, kaiken negatiivisen päihittäessä sen vähäisen hyvän, mitä sattuu olemaan.

Ikäänkuin olisin kirottu, taas huomaan näin ajattelevani, koska mikään muu ei tunnu selittävän ympärillä vellovia asioita.