Hetki ennen töihin lähtöä ja kirjoitan mieltäni puhtaaksi, aatoksiani ulos, tunteitani julki. Monenlaiset tunteet on piiloutuneena eri osiini kehoa, aiheuttaen sitten kaikenlaista kränää ja vaivaa. Mieleni osaa taitavasti siirtää heränneet tunteet ja aatokset sinne jonnekin, pois häiritsemästä siihen, kunnes on riittävän turvallista alkaa kaikkea perkaamaan.

Työni on tänäänkin henkireikäni, sinne ei kotiasiat kuulu, ei näy ja saan olla koko työvuoron poissa kaikesta siitä, minkä asioiden kanssa milloinkin painin kotioloissa. Näin on aina ollut, paitsi joitakin ajanjaksoja avioliiton aikana, kun en voinut tehdä työtäni ilman pelkoa, että kotona jotakin sattuu pahasti ja mitä tapahtuu, kun menen kotiin. Pelkäsin lähteä tuolloin kodistani ja pelkäsin vielä enemmän paluutani kotiin. Milloin olin huoraamassa, milloin olin valehdellut työvuoroni, milloin työkaverini olivat sitä ja tätä ja pahinta oli sen jälkeen, kun ex sai tietää minun työskentelevän miesten kanssa, siitäkö hänen epäluulonsa roihahtivatkin kunnolla ja jouduin pälaamaan joitakin kertoja takaisin kotiin kotihoidontuelle, että mies olisi rauhoittunut. Vaan pahemmaksihan se meni, raivoissaan sätti minua lähtiessäni töihin, ja raivoissaan minua odotti tullessani töistä. Sitten kun päätin jäädä pois töistä, ja hänelle valkeni totuus, ettei rahaa enää kilahtaut hänen tililleen minun palkkani muodossa, hän sätti minut alimpaan maanrakoon ja olin hullu hänen mielestään, kun sillätavoin jäin kotiin, vaikka se oli hänen vaihtoehtonsa minulle, joko lopettaa työt tai hän lopettaisi ne jollakin konstilla. Aina oli sama tilanne, riippumatta asiasta, hän saneli minulle mahdottomista vaihtoehdoista ja minun piti valita joku ja siltikään en osannut ikinä valita oikein, vaikka hän asetteli niitä ehtojaan ja uhkauksiaan.

Vieläkään en oikein ymmärrä, että voin lähteä ihan rauhassa työhöni, saan viettää työvuoroni ihan rauhassa ja ennenkaikkea kotiini tulen ilman pelkoa ja syyllistämistä. Päinvastoin, ihmiset kodissani ovat pääsääntöisesti ilooisia minun käydessäni töissä. Erityisesti nyt, kun jokainen lapsista on kasvanut siihen ikään, että he jo ymmärtävät työssäkäynnin positiiviset vaikutukset myös omissa elämissään.

Olen iloinen vaihtelevista työajoista, on myös mahdollisuus olla viikonloppuisin työssä ja tiedän, että on myös arkena vapaata, kaikinpuolin olen vihdoinkin sellaisessa työssä, jossa kaikki omat toiveeni työn suhteen ovat tulleet täytetyiksi, siis työnkuva on sellainen ja tätä vaihtoehtoa tosiaan en olisi koskaan osannut edes ajatella ja sattuma jälleen päätti tuoda vuosi sitten keväällä tämän pohdittavaksi ja päätin kokeilla positiivisin seurauksin.

Oman elämäni palikat alkavat kasautua yhteen, ne suuret asiat ja erityisesti olen saanut takaisin viime vuoden aikana montaa sellaista asiaa, mitä salaa kaipasin ja mitä en enää koskaan uskonut itselleni kohdalle osuvan. Eron vuosiin mahtui niin monta erilaista muutakin menetystä, kuin pelkkä oma koti, tai kulissiystävällinen avioliitto tai parisuhteen kariutuminen. Olin jo vuosien saatossa menettänyt omaa identiteettiäni kaikissa muodoissaan ja uupumus kaikkeen sai minut tekemään päätöksen myös ammatillisesta identiteetistä luopumiseen ja sen myötä myös siis ammatista, jota tuolloin vielä tein, ennen eroa. Ja nyt olen iloinen, suorastaan riemuissani saadessani jälleen palata takaisin, ja samalla osa minuuttani on tulossa hyvää vauhtia takaisin.

Umpikuja, jossa koin eläväni, jossa seinät olivat jokaisella suunnalla vastassa, ovat ikäänkuin kadonneet, jälleen on tie ja mahdollisuudet edessäni ja ennenkaikkea hallitsen itse hyvinkin pitkälti omaa elämääni. Ajatus, miksi ei, enhän ainakaan menettäisi mitään, jos en kokeilisi poiki minulle näillä näkymin sellaisen unelmatyön, joka todellakin vastaa myös minun tarpeitani sekä on tarpeeksi haasteellinen, ettei mielenkiintoni ihan heti pääse lopahtamaan. Odotan innolla työpäiviä, edes aikaiset aamun heräämiset toisinaan eivät haittaa, uupumus tuntuu olevan tipotiessään ja nyt minulla on omat keinoni myös suojata itseäni uupumukselta, osaan olla itselleni armollinen sekä tiedostan aiempaa paremmin ennenkaikkea omat rajani ja olen oppinut sanomaan sen, mikä viimekädessä on itselleni hyväksi ja en edes yritä ylittää tietentahtoan omia rajojani.

Kevään aikana minusta tuli myös isovanhempi, kaikki ovat kyselleet miltä se nyt tuntuu ja en oikein osaa sanoa, vielä. Perheemme monet ikävät sairaudet veivät lähes kaiken huomion ja itselläni myös on mennyt aikaa toipuessa ja selvitessä työkuntoiseksi alkuun. Mitä enemmän pikkuista näen ja saan pidellä sylissä, sitä enemmän kiintyy ja rakastuu. Voisin todellakin viettää tuntikausia tuon pienen ihmeen seurassa ja on hienoa nähdä, kuinka hienosti ja järkevästi tuoreet vanhemmat ovat uuteen elämäntilanteeseen päässeet kiinni ja kuinka hyvin hoitavat pientään. Tämän pikkuisen myötä ymmärsimme myös, kuinka en itse ole aikanaan jakanut minkäänlaista vastuuta vanhimmille lapsilleni, vaikka ehkä olisi pitänytkin. Yleensähän oletus on, että jos ja kun on kasvanut suuressa sisarusparvessa, erityisesti vanhempien sisarusten kohdalla pienten lasten ja vauvojen hoito olisi itsestään selvää ja tuttua, mutta hämmästyin itsekin, ettei meillä näin ollutkaan.

Olen liikkunut nyt tähän mennessä tätä vuotta enemmän kuin viitenä edellisenä vuonna yhteensä. Se on itselleni huima saavutus, josta saan olla vähän jo iloinenkin. Päivittäin kävelen kilometreissä vapaa-aikana ja sitten lisäksi työssä tulevat askeleet ja kuntoni on kohonnut pikkuhiljaa todella paljon paremmaksi. Vielä, kun saisin tai löytäisin itselleni sopivan tavan syödä ja yhyttää sen sitten muuhun perheen aikatauluun sopivaksi, energiaa virtaisi paremmin ja uskoisin jaksavani vielä paremmin.

Kyllä tämä tästä taas, ainakin hetkeksi. Jos toiseksikin, toivon.