Kesän lämpö hellii vihdoinkin, pitkän talven jälkeen. Uskomatonta, kuinka koivuihin ilmestyivät yhden aamun aikana pienet hiirenkorvat ja aamuisin minut herättää jälleen lintukuoro, jota tosin säestää ikävästi ne raakkuvat ja rääkivätkin versiot, jotka tuntuvat pesineen jonnekin lähistölle.

Haaveilen tällä erää ikkunoiden pesusta, intoa asiaan ei löydy kuitenkaan, ehkä tämä flunssan poikanen verottaa sen verran, että jaksamista ei riitä moiseen urakkaan.. No, kiire ei ole asialla ja kenenkään hyvinvointi ei mokomasta onneksi vaarannu, joten ikkunat saavat odottaa the hetkeä tulevaisuudessa.

Hhuomaan, kuinka olen oppinut nauttimaan näistä kiireettömistä vapaapäivistä, kävellen ulkona kuunnellen kirjaa ilman mitään pakkoa mihinkään. Toisinaan on outoa, en millään saata uskoa tätä todeksi, vaikka sitä se on. Vuosi sitten kaikki on epäselvää, usein ahdistavaa ja pelottavaakin ja nyt ainakin työasiat on järjestyksessä ja juuri kuten olen vuosia toivonut niiden olevan. Käyn töissä rasittamatta liikaa itseäni ja vapaat mahdollistavat toipumisen raskaista työvuoroista.

Tällä hetkellä olen alkanut muistella lapsuuteni suuria haaveita, niitä jotka minulta tyrmättiin, kun erehdyin jollekin aikuiselle niistä kertomaan. Hei, pitikö tosiaan sanoa, ettei sellaiset normaalit haaveet olleet minua varten? Pitikö sanoa, etten koskaan niitä osakseni saisi? Pitikö tyrmätä suoralta kädeltä pienen tytön normaalit haaveet normaaleista asioista, vain sen vuoksi, että jouduin asumaan lastenkodissa? Niin, siihen aikaan ilmeisesti siinä talossa oli vielä valloillaan kuuskytlukulainen käsitys leima otsassa kulkemisesta siitä, miten tuo leima sitten estäisi kaiken normaalin, joten ei kannattanut edes kannustaa lapsia normaaliin, kaikessa.

Edelleen sisälläni asustaa se pieni nurkkaan ahdistettu, lannistettu lapsi ja tuolle pienelle haluaisin valaa uskoa tulevaan, kaikki on mahdollista, mikäli niin itse haluaa. Silloin olisi pitänyt olla olemassa joku aikuinen, joka olisi tuon minulle sanonut ja kertonut perään, kuinka ja millä tavoin voi toiveitaan saada toteutumaan ihan omin kätösin.

Kuuntelin kuitenkin vuosia, kuinka sanottiin, "teistä ei ole mihinkään, ei koskaan." " Teistä ei tule mitään muuta kuin yhteiskunnan roskasakkia"! Olette sellaisia ja tälläisiä, mutta ette tule koskaan saamaan sitä tai tätä" . Näin minulle vastattiin useimmiten toivoessani jotakin, haaveillessani jostakin, yrittäessäni olla kuin muutkin lapset ja sitten kun suutuin, siitä suuttumisesta rangaistiin laittamalla siltä istumalta huoneeseen, ovi lukkoon ja loppupäivä syömättä ja juomatta, ja jos osasi olla kiltisti, niin seuraavana päivänä saattoi päästä ruokailemaan toisten jälkeen, ellei joku unohtanut.

Terapeuttini on ihmetellyt minun syömisrytmiäni, kun en syö välttämättä mitään moneen päivään. Vuosien kuluessa sitä oppii sietämään nälkää, parin päivän paasto ei ole mitään, kun siihen on lapsuudessa oppinut. Oppi pärjäämään sillä, että koulussa sai lämpimän ruuan, jos rangaistukset olivat päällä, niin ei saanut edes välipalaa, ja keittäjä oli juonessa mukana, teki aina silloin herkkuja välipalaksi, niin että joku jäi aina ilman, koska oli rangaistus päällä. Koulusta siis piti mennä suoraan omaan huoneeseen, kenellekään ei saanut puhua mitään, vaikka olisi jokin kouluasia pitänyt hoitaa, se piti sitten rangaistuspäivien päätteeksi muistaa en ainakaan itse enää muistanut ja niinpä välistä jäi monet tärkeät asiat, ja minut opettaja sitten leimasi ongelmalapseksi, kun en useinkaan muistanut vaikkapa pyytää kokeisiin aikuisen allekirjoitusta.

Mistäkö lapsena osasin haaveilla? Palmuista ja saarista sekä upeasta auringonlaskusta, lämmöstä sekä väreistä. Lapsena näin unia, joissa uin jossakin rannalla, siellä missä kivet ovat hioutuneet pehmeiksi, vesi on suolaista ja ilma lämpimän kosteaa. Haaveilin siis kaukaisista ja lämpimistä maista, meren rannasta ja lämpimyydestä. Aivan tavallinen haave, sellaisella varsinkin, joka ei kokenut koskaan sellaista. Haaveilin kuulevani ja näkeväni sademetsien sateen ja auringon vaihtelun, näkeväni tulivuoren, kokevani vuoristoisen ilmanlaadun jne.

Kaikki edelliset liittyivät luontoon jollakin tavoin ja ei ole mikään mikään ihme, että haaveilin pienenä geologin ammatista, siihen asti kunnes minuun taottiin järkeä päähän, ettei juuri minun ollut mahdollista opiskella sellaista, vaikka mikä olisi estänyt, muu kuin sen ajan ihmisten ahtaat ja mielikuvituksettomat kasvatuslyttäystapansa. Niin, eihän lastenkotilapsen voinut antaa haaveilla muusta kuin oluttuopista lähiön kuppilassa, sekä räkäisistä asuinalueista, jonne sellaiset pääsivät täytettyään kahdeksantoista.

Näin jälkeenpäin ajatellen, mikä esti laitoksen työntekijöitä tukemasta kiinnostuksenkohdettani luontoon? Mikä heitä esti kannustamasta pientä koululaista siihen, mihin luontainen taipumus ohjasi? Oliko se haihattelua minulta? Oliko se epänormaalia olla kiinnostunut ympäröivästä maasta ja maailmasta ja se piti sitten kaikin tavoin tukahduttaa ja saada unohtumaan siinä hyvin onnistuen.

Vielä peruskoulun loppuessa minussa iti jokin halu tutustua paremmin kaikenlaisiin luonnon juttuihin, nykyisin ymmärrän, miten minut monien työntekijöiden toimesta aivopestiin uskomaan, etten pärjäisi lukiossa ja uskoin heitä, olivathan he aikuisia. Vaikka tänään tiedän asian olleen toisin, olisin pärjännyt, olisin kenties päätynyt yliopistoon asti lukemaan ja sitähän he eivät olisi voineet sulattaa, heidän elämäntehtävään oli varmistaa, että töitä riittäisi jatkossakin lastensuojelun saralla.

Sittemmin en ole kovin paljoa päätäni vaivannut luontoasioilla, kuin omilla haaveillanikaan. Vasta nyt olen pyrkinyt aktiivisesti muistamaan, millaisia asioita haaveilin lapsuudessa, mitä halusin kokea ja nähdä ja oppia. Tiedostan monen asian olevan myöhäistä enää tässä iässä, mutta ehkä jotain voisin vielä toteuttaa niistä toiveista ja haaveista. Kunhan nyt ensin saan taottua itselleni luvan haaveiluun, kun sekin oli lapsuudessa kiellettyä. Niin pitää opetella uudelleen ja käsittää, että sellainen on sallittua ja normaalia.