Sisäinen maailmani koostuu yksinomaan pettymyksistä, ainakin tällä hetkellä ne täyttävät koko pääni.

En voi olla miettimättä, kuinka petyn ihan jokainen päivä, liian monta kertaa omaan parisuhteeseeni. Se ei ole sellainen, kuin olen toivonut, halunnut. Olen jäänyt tyytymään huonoon parisuhteeseen, vain koska? Niin, en tiedä miksi kidutan itseäni tässä suhteessa?

Edelleen toinen on tyytyväinen, minä en. Minun odotukseni parisuhteelle ovat erilaiset, kuin mitä toisen. Olen yrittänyt, olen yrittänyt unohtaa omat kuvitelmani ja toiveeni sekä myös omat tarpeeni tämän parisuhteen kanssa. Huomaan, kuinka teen väärin itseäni kohtaan kituuttamalla edelleen tässä, odottaen jotakin mahdotonta tapahtuvaksi.

Onko liikaa pyydetty, jos toivoisin saavani kokea olevani ihminen, arvostettu ja rakastettu ihan tässä arjessa? Onko liikaa pyydetty, jos toivoisin voivani saada kokea onnellisuutta ja rakastaa elämää? En osaa edes kuvitella millaista elämä olisi ilman vastoinkäymisiä, niitä riittää liiaksi asti ja mielelläni jo antaisin pois ylimääräistä, jakaisin osan jollekin sellaiselle, joka ei ole vielä elämässään kokenut ainoataan vastoinkäymistä.

En jaksa enää, en tätä jokapäiväistä tunnekuormaa, alituista huolta milloin mistäkin, jatkuvia pettymyksiä.

Minä tiedän kyllä, mitä elämään kuuluu osana normaalia, kaiken sen negatiivisen siis. Siitä minulla ei ole hajuakaan, mitä ja millaista elämä on, kun on kaikki hyvin. Minun elämässäni ei ole koskaan vielä tähän mennessä ollut kaikki hyvin, aina on jokin kriisi elettävänä ja se on nyt alkanut käydä raskaaksi.

Kaikki se hyvä, jää näkemättä ja kokematta, vain koska huolet ja murheet painavat päälle kuin hyökyaalto. Yhtenä päivänä jos toisenakin yritin sen tuhannen ja miljoonannen kerran ottaa positiivista asennetta, yrittää nähdä positiivinen, päätin ja mitä tuli vastaan? Jlleen tuli kakkaa käteen ja en saata ymmärtää, miksi en saa edes hitusta kaikesta siitä hyvästä, mikä mahdollisesti ympärillä on?

sanotaan, miten vastoinkäymisistä pitää oppia aina jotakin, mitä minun vielä pitää oppia? Luovuttamaan? Antamaan periksi? Olemaan välittämättä? En edelleen ymmärrä, miksi hyville ihmisille tapahtuu niin paljon pahaa ja näyttää edelleen siltä, että paha todellakin todellakin saa sen palkkansa, rakkaudella ja kaikella muulla höystettynä.

Sanotaan, miten ihminen ei saa kuin sen verran, minkä jaksaa kantaa ja minun taakkani on valtava, olen siis hyvin vahva ihminen, rikkinäinen ja onneton sisältä ja myös ulkoa. Minulle ei ole mikään enää tärkeää, kaikki on yhtä samaa harmaata mössöä, ei ole toivoa, ei toiveita, ei unelmia, ei niitä kuuluisia tavoitteita. Olen tyhjä, ja silti tunnen kaiken raskaimman kautta, koen raskaimman kautta, vaikken edes jaksaisi.

Onko elämän tarkoitus todellakin rikkoa ihminen täysin vastoinkäymisiin ja ikäviin asioihin elämässä? Mitä enemmän yritän luottaa elämään, siihen miten kaikella on tarkoituksensa jne, en ole kyennyt ymmärtämään sitä, mikä ihmeen tarkoitus voi olla kaikessa tässä jatkuvassa ikävien asioiden kanssa elämisessä.

Sietokykyni on äärimmillään, en kykene näkemään toivoa huomiseen. Tiedän masentuvani jälleen, kulkevani kohti pimeyttä aina uudelleen ja uudelleen. Mieli on matalalentoa, matelua, sitä ei ole oikeastaan. On vain tyhjyyden kokemus, minua ei ole enää. Mitä elämä voi antaa, kun ei ole olemassa? Kun ei kykene muuhun kuin epämääräiseen pahaan oloon. EN pysty enää puhumaan, en saa muodostettua yhtä kunnollista lausetta, vastaan kysyttäessä joo tai ei, olen lukossa. Olen shokissa ja yksin kaiken tämän oloni kanssa.

Olen harkinnut terapian lopettamista, siitä ei ole tässä elämäntilanteessa mitään apua, päinvastoin. Maksan itseni kipeäksi, kun laskun sijasta voisin ostaa edes ruokaa perheelle. Terapia ei etene, koska elämässäni sattuu ja tapahtuu koko ajan kaikkea sellaista, mikä vie pohjan pois kaikelta. Olen tähänkin asti selvinnyt yksin, ja miksi yritän jakaa tuntojani ja kokemuksiani, mietteitäni, kun toinen on jo päättänyt omassa päässään, kuka puhuu totta ja kuka valehtelee, exäni on siis ujuttanut lonkeronsa myös tämän terapeutin jalkojen väliin ja epäluottamus kasvaa jokaisella käynnillä hieman suuremmaksi, jokaisella kerralla koen vahvasti sen, miten puheeni ja kokemukseni kyseenalaistetaan, aivan kuin hänellä olisi toinenkin tarina ja kertomus takanaan. Olen kokenut tuon ennenkin ja kakkoseksi olen jäänyt, koska minulla ei ole sellaista kykyä puhua toista pyörryksiin valheilla ja mielikuvilla.

On paljon, pienen pieniä asioita, joita kaipaan. asioita, joita hetken koin, yhden ohikiitävän hetken, jotta näköjään tietäisin mitä ja mistä jään paitsi. Olen menettänyt kaiken elämäni aikana, jokaisen ihmisen, johon olen erehtynyt kiintymään, luottamaan ja rakastamaan. Olen kuvitellut ja luullut saaneeni esimerkiksi rakkautta, vaikka sitä ei ole ollut, vain hyväksikäyttöä sen varjolla, jotta tekisin ja olisin sellainen kuin toiset halusivat minun olevan. Ihmiset ympärillani ovat vain pyrkineet hyötymään minusta.

Ihmissuhteiden kaikenlainen menetys on ollut pahinta, ja jatkuvaa sekä toistuvaa. Samoin kaiken muun menettäminen, ja  minulle sanotaan, etten saisi välittää kokemuksistani ja että minun pitäisi oppia. Miten menetyksistä voi oppia muuta, kuin ettei kannata luottaa, ei kannata sitoutua, ei kannata viimekädessä enää edes tutustua, koska lopputulos on aina ollut menetys.

Olen elämässäni aina ollut ulkopuolinen, erilainen suhteessa muihin ihmisiin. Se on johtanut minut pysyttelemään yksin ja yksinäisyydessä. Minulla ei ole vahvaa tukiverkostoa, olen oppinut pärjäämään täysin yksin. Ei ole ollut vaihtoehtoa, ei ole ollut ketään, kehen turvautua pahimmilla hädän hetkillä. EN voi jakaa kenenkään kanssa tunteitani, en kokemuksiani, en ajatuksiani, olen täysin yksin ja minun on vielä jaksettava. On kyettävä olemaan elossa.

Maailma kaatunut jo monesti niskoilleni, silti elän ja hengitän. Rikkonaisesti, ja täysin piestynä kylläkin. Minulla olisi vielä yksi polku tarvottavana, mutten taida sille polulle koskaan päästä, elämäni on kuin tikapuupeli, jossa paha käärme syöksee aina alemmalle ja alemmalle tasolle, tai arpanoppa antaa useita askelia taaksepäin kuljettavaksi. Jokainen pelilaudan ruutu on jo käyty ja kävelty moneen otteeseen läpi, minulla on vain huonoa tuuria tämän kanssa.

Joskus mietin, onko jossakin ihmisiä, jotka tahtovat minulle ja elämääni pahaa, ja mietin miksi sitten niin? Olen jo vuosikymmeniä pyrkinyt kohtelemaan muita ihmisiä, kuin toivoisin itseäni kohdeltavan, opin siihen jo lapsena ja voin sanoa, etten ole kovin montaa kertaa toivonut kenellekään pahaa. Olen ollut oman peilin edessä lukuisia kertoja, miettien, mitä teen väärin, sanon väärin ja olen pyrkinyt muuttamaan omaa toimintaani. Ja nytkö voin todeta, että teen kaiken edelleen väärin, toimin väärin kaikesta yrityksestä huolimatta.

Olen ollut sinnikäs, olen luovinut elämää eteenpäin ja olen kaikesta huolimatta kyennyt sellaiseen peruspositiiviseen, näkemään kaikessa ne hyvätkin puolet, olen selvinnyt niin kamalista kokemuksista, etten aina itsekään käsitä, kuinka olen saattanut jatkaa elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunut, sulkien kaiken omaan itseeni syvälle sisimpääni.

Joulukuussa yksi osa omaa elämää päättyi, ja vielä en ole tietoinen, mikä ovi aukeaa seuraavaksi, menetin oman terveyteni tai sen rippeet, mitkä enää oli jäljellä. Minussa vahvistui hitusen kuitenkin se, etten vielä ole kuolemassa, en ainakaan omasta tahdostani. Synkkyys ja masennukseni ei siis johda itsetuhoisuuteen, ei ainakaan suoraan sellaiseen. Vielä löytyi syitä elää, niitä muita syitä, niitä muita ihmisiä, joiden takia minun on elettävä. Itseni vuoksi syytä elää en ole vielä tähän hetkeen keksinyt, minulla ei ole mitään henkilökohtaista tarvetta elää tai olla olemassa, vain muut ihmiset ovat syy, olen tarpeellinen vielä toistaiseksi joillekin läheisilleni.

Onkohan liikaa pyydetty saada kokea elämään kuuluvia iloisia ja hyviä hetkiä, asioita, kaikenlaista positiivista, rakkautta?