Kahdeksan tuntia, ilman ainoata ajatusta kodin asioista ja huolista. Lempeä laskeutuminen työhön, ja voi miten olen nauttinut siitä mitä teen. Olen kiitollinen ja iloinen työstäni.

Siihen se ilo sitten jääkin. Sairaudet koettelevat ja ne on tulleet elämäämme pysyvästi. Olen syvästi pahoillani ja vihainen, en saata ymmärtää miten paskamaisesti elämä kohtelee minua tai ylipäänsä perhettämme. Aina, tasaisen säännöllisesti jokin kriisi on kohdannut minua tai perhettä vaikuttaen ja vaikeuttaen elämää, arkea. Se pistää pidemmän päälle mielen todella matalaksi entisestään.

Itse olen katkera, olen hyvin yksin ja yksinäinen. Kodissamme on nyt kaksi aikuista, kaksi todella yksinäistä ihmistä, sillä erotuksella, että toisella on onnekseen oma piirinsä, omat kaverinsa ja hän ei tarvitse minua, paitsi jos on jotakin vaille. Sama homma oikeastaan lapsillakin. Olen ollut aina vain olemassa, kun minulta on tarvittu jotakin, muutoin en ole kenenkään mielessä, en kenellekään tärkeä.

itku on kotosalla todella herkässä, pahoitan mieleni monista asioista, olen sulkeutunut ja hiljainen. En jaksa enää kommunikoida kunnolla, en yrittää. Hetken yritin, ja siitä ei tullut mitään. Pahoitin vain suotta mieleni.

Mietin, miten minun pitäisi alkaa etsiä elämää kodin ulkopuolelta, jotenkin ja jossakin. On alettava miettimään, kuinka pärjään yksinäni, kaikessa. Se tarkoittaa monia muutoksia ihan kodin vaihtamisesta kaikenlaiseen muuhun muutokseen elämässä.

Olen väsynyt, kaikkeen tähän ikävään, mitä on viimeaikoina tapahtunut. Alan surra jo nyt väistämätöntä, pelko elää peikkona sisimmässäni, en voi sitä edes jakaa kenenkään kanssa. Ilo on kadonnut ja jos sitä hetkittäin onkin, koen syyllisyyttä siitäkin ja inhoan itseäni.

Omat toiveeni, ne ihan pienetkin jäävät toisilta kuulematta, ne mitätöityvät toisen itsekkyyteen, joka nyt näyttäytyy ihan uudessa valossa. Joudun miettimään jälleen kerran, miksi olemme edes yhdessä, kun toinen ei tunnu välittävän. Ehkä koen väärin, ehkä tunnen väärin, ehkä tulkitsenkin väärin. Ymmärrän toisen ajatusmaailmaan, ymmärrän hänen pelkonsa ja kaiken sen, mikä hänen sairauteen liittyy, sitä en ymmärrä, miksi hän toimii kuten toimii. Edelleen hänessä on jokin, joka torjuu minut, jollakin tasolla ja edelleen se saa minut vetäytymään ja olemaan vihainen koko maailmalle.

Olenko minä nyt sitten kotiorja, hänelle joka valittaa oloaan ja on niin väsynyt, mutta kykenee viettämään kaiken liikenevän aikansa kuitenkin työmaallaan? Miten edes ehdinkin toivoa, että meillä, siis meillä kahdella olisi nyt ollut enemmän aikaa yhdessä. Erillään hän kuitenkin haluaa olla, tulla tänne nukkumaan ja nauttimaan erityisen hyvin siivotusta ja puunatusta kodista. Miksi edes vaivaudun? Hän on edelleen samanlainen väsynyt tyyppi, kuin mitä on aina ollut tapaamisestamme lähtien. Ei hänen mielensä ole muuttunut ja harkitsen eroamista vakaasti. Olen hälle vain kodinhengetär, katto pään päällä.

Pettymys on ikävä kokea, samoin kaikki se huoli ja ahdistus mitkä ovat vallanneet tilaa sisimmässäni ja nyt uutena myös suoranainen viha, eikö mikään pysäytyä toista näkemään elämän rajallisuutta, sitä, että aikaa ei ole loputtomiin ja sitten joskus on turha alkaa miettiä, olisiko kenties pitänyt toimia toisin, aika on nyt. Hän on monesti ennenkin pohtinut ja katunut joitain asioita, katunut kun ei ollut tehnyt jotakin ja sitten myöhemmin on ollut liian myöhäistä ja olen siitä hälle sanonut, ja hän ei vain ymmärrä.

Tänäänkin, pyhäpäivänä piti huonosti nukutun yön jälkeen vääntäytyä työmaalleen, vain koska ei muka kykene olemaan paikoillaan ja siellä hän sittnen omien sanojensa mukaan ottaa rennosti. Miksi hän ei ota rennosti täällä, kanssamme ja kun minullakin on vapaata. Hän on kotona sitten kun olen töissä, ihan kuin hän ei haluaisi olla kanssani silloin kun itsekin olen vapaalla. Hän haluaa viettää omaa aikaa, itsensä seurassa ja telkkarin sarjojen äärellä ja kehtaa vielä sanoa, että onhan hänellä sitten taas hoitojakso sairaalassa, jolloin ehtii makaamaan. Niin, entäpä me, jotka olemme jo pitkään kärsineet hänen töistään, poissa-olostaan perheen parista ja ja.

Mikä minä olen hänelle siivoamana ja pitämään kotiani hänelle kunnossa, jos hän ei edes välitä, edelleen saan miettiä hänen motiiviaan muka olla kanssani yöt. Ja siis sekin menee luonnollisesti untenmailla. Tänään, jos en olisi ollut heräillä viiden jälkeen, en olisi nähnyt häntä ollenkaan, ennenkuin myöhään sitten illalla, hänen käydessä syömään ja sitten kuorsaamaan ohimennen valittaen väsymystään ja työnsä aiheuttamaa stressiä. Niin, hän lepää siellä työmaallaan, viihtyy siellä parhaiten. Olen todellakin pettynyt. Työ on tärkeä osa elämää, niinkuin pitääkin. Mutta, pitääkö sen olla se kaikkein tärkein, ohittaen kaiken muun? Jopa oman terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella pitää vääntää sinne, kuin että olisi huilaamassa kotona ja olisi kerrankin kanssamme.

No, aikuinen ihminen tekee kuten parhaaksi näkee, toimii niinkuin haluaa ja ei tarvitse ottaa muita huomioon, näköjään. Kun hänellä on sitä ja tätä, niin hänellä on oikeus jne. Selityksiä riittää, ristiriitaisia puheita. Pitäisikö kysyä, ihan suoraan mitä mieltä olisi, jos eroaisimmekin, koska tämä parisuhde ei vain toimi niinkuin sen ehkä pitäisi toimia. Hän ei ole pettynyt, hän on tyytyväinen ja sen siis pitäisi riittää, hän kykene näkemään minun näkökulmaani, ei kykene ottamaan huomioon minun tarpeita, tunteita ja toiveita. Minä en ole tyytyväinen, en ole koskaan ollutkaan täysin, kokoajan tuntuu jonkin puuttuvan, jokin on huonosti koko ajan. Ja aina löytyy hältä selitys kaikkeen, sekin on raivostuttavaa, varsinkin jos yritän yhtään sivistyneesti ottaa asioita puheeksi ja sitten hän pakenee paikalta.