Kun ei ajattele liikoja, elämä tuntuu ihan siedettävältä ja hetkittäin jopa mukavalta. Unohtamisen taito suojaa minua monelta ikävältä hetkeltä ja ilmeisesti taito on myös pitänyt minut järjissäni. Yön aikana eilinen katoaa ja aamu alkaa puhtaalta pöydältä, jokainen uusi päivä on mahdollisuus. Siis juurikin näinä aamuina, kun yö on puhdistanut mennyttä, eilistä.

Voisin märehtiä jälleen, mutta juuri nyt tuntuu hyödyttömältä semmoinen. Märehtimisen aika tulee taas, ja nyt kun tästäkin suosta pääsen jaloilleni, suuntaan katseeni jonnekin mukavaan. Jostain syystä ilo nousee pintaan ihan pienistäkin asioista, auringon paisteesta, lintujen kuorosta ja hyvin levätystä yöstä. Nämä ovat juuri niitä hetkiä elämässäni, jotka ovat auttaneet nousemaan ylös pohjamudista aikani siellä rämpineenä. Masennus, se  todellakin tulee ja menee omassa aikataulussaan, kestää aikansa ja sitten sumu hälvenee muuttuen vähän kerrallaan poutaiseksi kesäpäiväksi.

Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, riippumatta siitä, mitä minä ajattelen, miten reagoin jne. En voi tiettyihin asioihin vaikuttaa elämässäni ja on otettava nöyrästi vastaan se, mitä on tapahtunut, ei ole paljon vaihtoehtoja. Ihan kuin sää ulkona, toisinaan on kylmää ja tuulista ja hyvin synkkää ja toisinaan aurinko paistaa lempeästi kirkkaalta taivaalta ja siihenkään emme voi vaikuttaa, vain sitten siihen, kuinka sopeudumme vallitsevaan säähän. Ja kuitenkin, kaikki on ihan yhtä oikein ja hyväksyttyä.

Miksi siis en hyväksyisi myös oman oloni sään vaihteluja? Nekin, tunteet ja pitempiaikaiset olotilat ja sisäiset tunnelmat ovat kuin sää ja ilmasto vuodenaikojen rytmin mukaisina vaihteluina. Ymmärrän kokeneeni syvää syyllisyyttä ja häpeää omista sisäisistä tiloistani, tunteistani ymmärtämättä niiden olevan täysin normaaleja asioita ihmiselle, minullekin. Turhaan olen yrittänyt tiedostamattani pyristellä irti kaikesta ja kokea huonommuutta suhteessa ympäröivään maailmaan.

Ymmärtämättömyys on ollut seuralaiseni lapsesta asti, opin siihen ja opin suhtautumaan itseeni täysin väärin ja virheellisesti, ymmärtämättömyyden kautta, aivan samoin kuin minuun suhtauduttiin lapsena. Imin itseeni kuin pesusieni vääriä olettamuksia ja luuloja itsestäni ja koko ikäni olen yrittänyt peittää omaa sisintäni luullen olevani virheellinen ja poikkeava yksilö. Olen elänyt valtavan häpeän ja ihmetyksen kanssa ja selviytynyt kaikesta kuitenkin omin nokkineni. Minun pitäisi osata olla kiitollinen ja hieman ehkä ylpeäkin siitä, kuinka olen elämästäni selviytynyt, vaan en osaa.

En vielä ainakaan pysty tai osaa kiitollisuudella ajattelemaan elämäni karmeuksia, vastoinkäymisiä tai huonoa tuuria tai sitä, kuinka toisten ihmisten vuoksi olen joutunut kärsimään kohtuuttomasti. Ehkä jonain päivänä sitten? Jossain määrin olen edelleen lannistumaton ja taipumaton, enhän muuten istuisi tässä ja kirjoittaisi tätäkään tekstiä.

Juuri nyt on jälleen hetki, jolloin minun on vain yksinkertaisesti käärittävä hihat ja alettava toimimaan, ruikutus ei auta yhtään. Minun on opeteltava ajattelemaan elämääni hieman laajemmin, kuin mihin jäänyt jumiin, paikoilleni junnaamaan. Olen koko ikäni elänyt kovin kapeassa ja suppeassa laajuudessa elämääni ja miksi niin? Minulta puuttuu uskallus, usko ja luottamus ja kaikenlainen näkemys laajempaan ja rikkaampaan kokemusmaailmaan, kaikki sellainen on niin vierasta ja sanonta pitää niin hyvin paikkaansa, että parempi tuttu helvetti, kuin vieras taivas.