Päätökseni luopua terapiasta senkuin vahvistuu, siitä on ollut apua kyllä ja nyt se ei enää oikein tunnu oikealta. Olen huomannut, kuinka itselläni on jo olemassaan kaikki ne asiat, mitä tavallaan vaan kertaan siellä tapaamisilla. Usein, oikeastaan jokainen kerta joudun sanomaan/ajattelemaan, että juurihan noin olenkin tehnyt/ajatellut/tuntenut jne. En siis koe saavani enää enempää eväitä elämääni sieltä. Ja ne ongelmat, joista kärsin edelleen eivät ole muuttuneet mihinkään ja niidenkin kanssa olen oppinut pärjäämään jotenkuten, eli ne eivät minua itseäni häiritse, kuin hyvin harvoin.

Arkeni on rytmittymässä uudelleen työvuorojen, lasten viikkojen ja miehen hoitojen mukaiseen elämään, parisuhteeni on mikä on, ja tähän hetkeen tyydyn kiltisti. Oma olo on pääsääntöisesti kuitenkin levollinen, verrattuna vuosia kestäneeseen ahdistuksen ja pelkojen kanssa elämiseen.

Huomaan, kuinka olen nyt päässyt elämässä sellaiseen tilanteeseen, jota sillointällöin salaa mielessäni toivoinkin, Kaikki on jokseenkin hyvin, siis siedän taas epävarmuuden kanssa elämisen tunteen ja siedän omista peloista ja ajatuksista nousevat ahdistusten hetket. Siedän itseäni paremmin sellaisena kuin olen.

Minussa herää ajoittain viipyileviä tuntemuksia, tunnelmia ja häivähdyksiä, jotka ennen aiheuttivat valtavaa ahdistuneisuutta. Nykyisin jo saatan kokea positiivisiakin tunteita näiden seurauksena, hymy viivähtää hetken huulillani ja saatan tuumata mielessäni, että juuri kaikki on hyvin. Ja se on uutta itselleni.

Näissä hetkissä on jotakin uutta ja outoa, säkenöivääkin. Tasapainon kokemus itsessään on minulle uutta ja joudun pinnistelemään tunnistaakseni omaa oloani, joka ei ole uhkaava, eikä pelottava.

Illalla kävi niin, että jostain syystä lamaannuin täysin, En edes tajunnut niin käyneen, olin kuin muistisairas vanhus kaikessa omituisuudessaan ja voimattomuus ja kykenemättömyys iskivät voimalla. Jokin niissä illan tapahtumissa ja tekemisissä sen saivat aikaan. Nyt mietin, kuinka olen elänyt vuosikymmeniä vastaavassa olossa päivittäin, näin yön jälkeen koko ilta tuntuu ikäänkuin elokuvalta, jossa oli vain sarja tapahtumia ja itse olen kaikessa kuin ulkopuolella ja toimien kuin robotti, odottaen seuraavaa käskyä.

Se meni ohi kuitenkin, ei jäänyt päälle. Siltikin mielessäni kummittelee olotila, josta käsin odottelin avioliiton aikana puolison käskytystä, ohjeita. Olin  aivopesty, manipuloitu ja hyvin koulutettu orja ilman omaa tahtoa, ilman omaa ajatusta. Olin kuin marionettinukke, jota liikutetaan naruista vetäen. Mikä se oli, joka ikäänkuin uudelleen laukaisi minussa vanhan "ohjelmoinnin" päälle, ja vajosin siihen olotilaan?

Kun kukaan ei näe eikä kuule tai toisin päin, kun kukaan kuule tai näe-kirjaa lukiessani totesin, että on kuin omasta helvetistäni sanasta sanaan kirjoitettu, tilanteet ja sanomiset ihan kaikki lukuunottamatta sitä, etten ole kyennyt tekemään rikosilmoitusta tai en päässyt millään keinoin tallentamaan niitä sairaita kohtauksia kodissamme, mies oli liian etukäteen ajatteleva yksilö ja eväsi minulta kaikenlaisen mahdollisuuden pelastaa itseni hänen kynsistään. Jopa ne miehen kuulustelut kirjassa kuvasivat sanasta sanaan sen, mitä itse jouduin sietämään ja kuinka minusta mies sai väännettyä ja käännettyä minuutilleen sen, mitä olin tehnyt ja milloinkin ja mitä olin ajatellut jne.

Miksi en koskaan tehnyt rikosilmoitusta? Koska olisin kuollut, lapseni olisivat kituneet ja kuolleet. Tiedän ne uhkaukset, joita hän minulle lateli ja todistaakseen voimansa hän aina jotenkin varmisti sen, että todellakin tiesin hänen olevan tosissani. Valitsin toisenlaisen tien, otin 100% riskin lähtiessäni, erotessani hänestä ja sitä ennen pääsin jyvälle hieman hänen sairaasta maailmastaan ja ajattelutavastaan ja opin pelaamaan hänen peliään niin, että pääsin pois talosta omaan kotiini, ja olen saanut pitää lapseni elämässäni. Koskaan en kuitenkaan saa unohtaa sitä, mikä tämä ihminen on todellisuudessa, vaikka kuinka yrittäisi esittää kulissiaan muualle. Suosittelen kirjaa , joka onnistuu noinkin hyvin kuvaamaan yksittäisiä tilanteita sairaassa avioliitossa, itselläni samanlaisia tilannekuvauksia sanasta sanaan kirjoitettuna tietokoneelleni noin vuoden ajalta, noin 600 sivua arkea ennen eroamista, ja kun muutin erilleni, joku pääsi koneelleni ja se joku tuhosi kaiken, mitä olin kirjoittanut. En tuolloin ymmärtänyt vielä, ettei lukot pidättele ja lapsilta oli helppo urkkia koneen salasana, mikäli minulla tuolloin sellainen oli vielä olemassa.

Miksi valitsin sen vaikeimman tien ? Toimin jotenkin luontaisesti, tiesin jo avioliiton alkuajoista lähtien, etten koskaan kykenisi todistamaan miehen sanaa vastaan tilanteessa, jossa oli sana sanaa vastaan. Olen erittäin huono ilmaisemaan itseäni jo normaalistikin suusanallisesti, saatika sitten jos olisin joutunut edes yrittää olla jotenkin uskottava. Miksi valitsin tien, jossa toinen saa rauhassa jatkaa elämäänsä kuten parhaiten taitaa? Mitä olisin ja millaiseksi elämäni olisi tosiaan päätynyt, jos toinen olisi menettänyt kasvonsa julkisesti tai edes vähemmän julkisesti? Kun toinen uskoi viimein, että nykyaikana ero olisi ihan normaalia, ja kun itse otin kaiken syyn omille harteilleni julkisesti, hän uskoi, ettei hällä ollut mitään hävettävää erotilanteessa, hän sai rauhassa keksiä omasta päästään kaikenlaisia valheita ja omia totuuksia minusta ja kertoilla niitä jokaiselle myötätuntoiselle vastaantulijalle pönkittäen näin omaa erinomaisuuttaan edelleen.

Avioliiton loppupuolella minulla kävi useasti mielessä se, kuinka olisimme tarvinneet apua lasten kanssa kodista pois pääsemiseen turvallisesti, jokainen yritykseni kuitenkin tuli selville jotenkin miehelle ja hän onnistui aina jotenkin saamaan minut jälleen luottamaan itseensä ja olemaan se kaikkein ihanin ihminen, joskus pitkäänkin. Minusta tuntui avioliiton loppupuolella, että hän todellakin tiesi kaiken, mitä tein, mitä ajattelin ja mitä olin aikomassa tehdä ja riippuen miehen mielialoista hänkin harrasti kostamista eri muodoissaan ja antoi omia rangaistuksiaan ja tiukensi ehtojaan ja minuun ja lapsiin kohdentuvia rajoituksiaan. Hän hallinnoi kaikkea elämääni ihan ajatuksiani ja tunteitani myöden ja kirja kuvaa hyvin sitä tapaa, millaista meidän kodissa oli suljettujen ovien takana ja kaikkea sitä, mitä lapsemme joutuivat näkemään ja kokemaan ja sopeutumaan ennenkaikkea. Pahinta oli ymmärtää, mitä minulle oli tapahtunut eron jälkeisinä vuosina ja edelleen tekee pahaa, kun ymmärrän kuinka sairas maailma kodin seinien sisäpuolella olikaan.

Mietin joskus, miksi olen edelleen elossa enkä kuollut? Hän tarvitsee minua edelleen omien itsekkäiden tarkoitusperiensä vuoksi. Hän ei myöskään menettänyt kenenkään edessä kasvojaan ja eron mahdollisuuden otin itse puheeksi erään lapsemme kouluunmenoterveystarkastuksen yhteydessä terveydenhoitajalle, joka oli vuosien kuluessa tullut tutuksi isompien lastemme myötä. Käytin myös miehen itsensä sanoja ja hänen toiveitaan ja sain vakuutettua hänet siihen ajatukseen, että hän tulee voittamaan taloudellisesti sekä vihdoin hällä olisi mahdollisuus vaihtaa minut parempaan naiseen, minähän olin ollut hänelle jo vuosia pelkkä inhotus ja kaikkea muuta saastaista. Maalasin hänelle eron jälkeisen ruusuisen tulevaisuuden kuvan uusine naisseikkailuineen ja valloituksineen ja mahdollisuuksineen ja kuinka hän saisi lasten avulla rahaa itselleen, kun esimerkiksi hän saisi osan lapsilisistä sekä elatusmaksuista. Rahanahneena ja naissankarina nämä olivat käypää valuuttaa neuvoteltaessa minua itseäni pois piinasta. Alistuin jopa siihen, kun mies allekirjoitutti minulla oman sanelunsa mukaisen avioero-osituksen, jossa minulla ei olisi ollut mitään osuuksia mihinkään ja mies olisi saanut kaiken yhteisen sekä minun varoilla hankitun kiinteän omaisuuden. Kaiken hän loppujen lopuksi saikin, siis kaiken sen, mitä en kyennyt kiistattomasti todentamaan omakseni eli käytännössä kaiken irtaimen ja toisen auton. Pieni hinta se silti oli, että pääsin muuttamaan pois ja sain myös asuntolainan lyhennykset pois elämästäni, hänen mielestään minun olisi pitänyt maksaa myös  hänen asumisensa  kodissa, jossa en enää asunut.

Annoin siis periksi, myönnyin lähes kaikkeen mitä mies keksi vaatia, vältin aiheuttamasta minkäänlaista riitaa, kunhan pääsisin pois niin, että mies itsekin oli samaa mieltä, että joutaisin mennä pois jaloista kuljeksimasta ja että hän voisi halutessaan käyttää minua hyväkseen esimerkiksi lastenhoidollisissa asioissa, tiesin ettei hän kykenisi ottamaan vastuuta lapsistaan, koska eihän hän ollut koskaan viettänyt aikaa lasten kanssa kuin hetken, eli juuri sen verran, että sai kiusattua myös lapset hulluden partaalle ennen kyllästymistään ja ärsyyntymistään.

Tällaisille ihmisille on olemassa ihan oma nimensä, järkytyin aikanaan, kun kuulin sen ja en saattanut uskoa todeksi sitä. Edelleen mielelläni kutsun erikoiseksi tai jotakin muuta kiertoilmaisua käyttäen, jos on ihan pakko kuvailla ja yleensä siis ei ole, onneksi.

Pidin siis huolen, ettei mies menettänyt kasvojaan missään tilanteessa ja pidin huolen, että ero alkoi olla miehelle aina vaan houkuttelevampi vaihtoehto, silläkin uhalla, että hän oli ottanut minulle korkeankorvauksen henkivakuutuksen minun tietämättäni, tästä sain tietää vasta eron jälkeen samaisen yhtiön soitettua minulle uutta tarjousta jostain muusta vakuutuksesta ja myyjä tuumasi minulla olevan henkivakuutuksen heillä. Niin, eroa edeltävinä vuosina opin olemaan tyhmä nainen, joka oli täysin avuton ja riippuvainen miehestä, olinkin monissa asioissa itse edes tiedostamattani sitä, olin niin hienosti aivopesty ja manipuloitu kanamaisen aviovaimon rooliin. Opin kuitenkin tasapainoilemaan miehen pelatessa omaa peliään ja sitä tasapainoilua teen edelleen, ettei mies saisi minkäänlaista syytä alkaa kiristämään pelin sääntöjä. Nyt hällä on kuitenkin uusi uhrinsa, joka vasta opettelee alistumaan miehen oikkuihin, vielä kymmenen vuotta ja hänestä on saatu kaikki hyöty irti, mikä saatavissa on. Jo nyt kuulen lapsiltani sen, miten vaimo on alkanut ärsyttämään ja inhottamaan yhä enemmän ja tekisi kuulemma mieli ottaa ero hänestä.

Kaikkivoipaisuuden kuvitelma, jonka hän on todennut toimivan myös käytännössä, hän voi todellakin tehdä mitä haluaa, milloin haluaa ja missä haluaa ja häntä ei todellakaan koske mitkään lait, ei sopimukset jne. Niin kauan, kun hän voi kokea asioiden olevan kuten hän haluaa, olen itsekin hieman enemmän turvassa ja en saa itseeni kohdentuen huomiota ja lapsetkin saavat olla näennäisen rauhassa.

Mietin edelleen sitä kohtaamista kouluterveydenhoitajalla erään lapsemme kouluuntulotarkusteksen yhteydessä, avoimuus tulevasta kerrottuna jollekulle toiselle ihmiselle, järkevästi selitettynä lapsien "kohtalo", vanhempien suunnitelma vuoroviikkoasumisesta jne. kaunis ja riidaton ero, kuten normaalitkin ihmiset tekevät nykypäivänä, eroon ei tarvittu syytä, ketään ei tarvinnut lähteä syyttämään, paitsi tietysti minä annaoin ymmärtää julkisesti, että minä olin syy eroon ja mies oli viaton pulmunen, oikea hyväntekijä. Ylistin kuinka hyvä mies onkaan ja kuinka hieno isä lapsillamme olikaan julkisesti. Kyllähän sellainen mairittelee ketä tahansa, kun oppii löytämään ne oikeat sanat ja tavat tuoda esiin toisen erinomaisuus kaikessa. Lämmittäähän sellainen mieltä, varsinkin viranomaisten edessä lausuttuina. Todellisuus ja totuus olikin sitten ihan jotain muuta, mutta sitä en kertonut, yritin hienovaraisesti kertoa totuutta ja sehän ei ollut enää niin helppoa, eihän nyt kukaan ihminen voi olla julma, paha paitsi minunlaiseni katkeroitunut ja avioliittoon pettynyt ex, joka ei vaan ole päässyt yli avioerostaan ja rahan vuoksi haluaa lapsia luokseen.

Olen viimeiseen asti välttänyt kaikenlaiset huoltajuusriidat, antanut periksi niin pitkälle miehen tahtoon, kuin se vain on ollut mahdollista senkin uhalla, että myös lapset saisivat kärsiä osansa, eron aikoihin olin myös itse vakuuttunut minun olevan kaiken syypää kaikkeen, olin niin aivopesty monissa asioissa en luottanut enää mihinkään, vähiten itseeni ja omiin tunteisiini ja tietoihini jne.

Kirjaa kuunnellessani tajusin, etten ole kokemuksien ikanssa yksin, saman kohtalon niin moni nainen joutunut kokemaan ja liian usein ovat menettäneet henkensä, usein myös lapset on viimein päätyneet uhreiksi. me olemme kärsineet paljon, mutta toivo on kaikesta huolimatta pysynyt tulevaan, ainakin lasten kanssa. He pääsevät sitten joskus aikuisina niin halutessaan terapiaan, ja toivon, että ovat oppineet erottamaan oikean ja väärän toisistaan.