Suljen pois tietoisuudesta ikäviä asioita, ne ovat olemassa riippumatta siitä, kuinka paljon tai vähän niitä kokee. On keskityttävä hetkeen, käsillä olevaan ja elettävä siinä. Toivo on kuin riippuva keinu, liikettä ei oikein jaksaisi, usko parempaan on yhtä turhaa kuin nähdä näkymätöntä.

Elämä, se vain on. On parempi olla toivomatta, miettimättä sen enempiä. Viime vuodet ovat opettaneet rankalla kädellä, ettei kannata toivoa, ei suunnitella elämää eteenpäin, koska kaikki jutut olen saanut unohtaa vastoinkäymisten viedessä ne viimeisetkin mahdollisuudet toteuttaa mitään.

Edelliset viikot on olleet aikamoista tunteiden vuoristoa, Mikään ei ole siinä siis muuttunut sitten lapsuuteni. Olen koko elämäni saanut kärsiä toisten ihmisten aiheuttamista tuskista ja ikävistä asioista, ilman, että minulla olisi ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa ympärilläni tapahtuneisiin asioihin.

Moni kärsii itseaiheutetuista kärsimyksistään ja kykenevät niitä toisinaan jopa myöntämään itselleen ja kykenevät muuttamaan omia tapojaan ja toimiaan esimerkiksi. Moni kärsii elämän luonnollisista menetyksistä, kun tullaan vanhoiksi, kuollaan ja niin edelleen.

Minun kärsimykseni ovat olleet toisten ihmisten aiheuttamia, niin että olen syyttömänä niistä kuitenkin joutunut kärsimään ja kantamaan seurauksia monin eri tavoin, yksin kaikenlisäksi. Silti, ihmettelen miten vielä olen hengissä ja selviytynyt kaikesta.

Samaan aikaan en saata käsittää, millaista olisi ollut elää sellainen huoleton ja helppo ja normaali elämä. En sitä ole edes ymmärtänyt, en ennenkuin nyt vasta vanhoilla päivilläni. Olen jäänyt paitsi kaikesta normaalista ja hyvästä elämästä. Nyt tiedän, että tuo on se minua ja muita erottava tekijä, miksi olen kokenut erilaisuutta suhteessa muihin ihmisiin.

Ymmärrän, jos minua ei olla uskottu, mikäli olen erehtynyt jakamaan omia elämänkokemuksiani ja minua on pidetty outona, kun en kykene ns. pikkuasioihin suhtautumaan mitenkään dramaattisen tunteellisesti ja miksi esimerkiksi en hätkähdä tai reagoi moniin sellaisiin asioihin, joihin monet muut kaatuvat ja masentuvat ja menettävät yöunensa tai jopa terveytensä pidemmäksikin aikaa. Minulle kaikki se on ollut koko ikäni normaalia elämää.

Olen huomannut, että enemmän hätkähdän vaikkapa ihmisten ystävällisyyttä, tai kohteliaisuutta kuin negatiivista käytöstä, joka sekin menee ohi osaltani osana sen toisen persoonaa esimerkiksi. Olen oppinut näkemään paljon asioita ja selittäviä tekijöitä kaiken takana ja minulle ei riitä, että ilmenee esimerkiksi jokin "oire", vaaan aina on oltava jokin syy kaikelle. Ja olen huomannut löytäväni sen juurisyyn useimmiten, jonka jälkeen asiat ovat lähteneet kuin itsestään ratkeamaan ja kolahtamaan paikoilleen.

Tuossa jokunen vuosi sitten ymmärsin, miksi en unelmoi tai suunnittele omaa elämääni mitenkään erityisesti, kuten toiset lomamatkoja ja kylpyläreissuja, illanistujaisia jne. Ne ovat kohdallani mahdottomuuksia, koska aina elämässä tulee eteen jokin este, mikä vesittää suunnitelmat ja ne peruuntuvat, ilman että olisin ollut asiaan milläänlailla osallinen ja silti ne vaikuttavat elämääni ja arkeeni.

Muistelen joskus lapsena, miten haaveilin pääseväni joskus matkustamaan eksoottisiin maihin, näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Nyt huomaan, etten ole päässyt yhtään minnekään, elämän realiteetit ovat pitäneet huolen unelmien unohtamisesta ja keskittymisestä pelkkään arkeen kodin ympärillä. Haaveilin kyllä omasta perheestä, lapsista ja punaisesta tuvasta yms. ja kaikki ne sainkin aikanaan, mutta menetin myös kaiken, ihan kaiken. 

Joskus on sanottu, että menetysten tilalle tulee jotakin uutta, jotakin parempaa jne. Mitä olen saanut? Tunteen, että oma elämä kulkee jatkuvasti taaksepäin, alaspäin ja menetyksiä on aina vaan, ja mitään ei ole tullut tilalle, paitsi lisää uusia pettymyksiä ja surua. Eli sitä samaa, mikä alkoi jo lapsuudessa.

Toiset syntyvät onneen ja toiset epäonneen. Olen kuullut kuinka onnen määrä on vakio ja se jakaantuu miten jakaantuu eri ihmisille. Toisille enemmän ja toisille vähemmän. Uskonko moiseen soopaan? En tiedä itse mihin uskoa, kaikenlainen uskominen on karissut tehokkaasti pois minusta ja olen oppinut luottamaan pääsääntöisesti omiin kokemuksiini.

Edelleen jaksan pohtia, miten ihmistä yritetään lohduttaa ajatuksella, ettei yksittäinen ihminen saa kuin sen, mitä kykenee kantamaan. Se ei kovin paljon lohduta kriisissä, kun ihan konkreettinen apu olisi paikallaan. Tai sanonta, että kaikella on tarkoituksensa? Niin, mikä kaiken kärsimyksen tarkoitus sitten on? Jos elämä on yhtä kriisiä ja tuskaa, mitä hienoa siinä muka on? Mitä kaiken paskan läpikäymisellä ja tilanteista selviämisellä on tarkoitus opettaa? Muuta, kuin sietokykyä, lannistaa ja opettaa uskomaan yhteen ainoaan, elämä on paskaa kaikesta huolimatta? Vaikka miten yrität toimia toisin, ajatella toisin, uskoa toisin ja tehdä ne asiat, mihin itse voit vaikuttaa, on siltikin elämä täynnä vastoinkäymisiä ja surua ja murhetta - eivät ne mene pois, niitä tulee oikeastaan kaksinverroin lisää, ikäänkuin haastavuustaso nousisi jokaisen uuden kriisin ja vastoinkäymisen myötä.

Kenekään on turha sanoa, miten elämä jatkuu kaikesta huolimatta. kyllähän minä sen tiedän vuosikymmenien kokemuksesta. Kyllä, elämä jatkuu olemassaolevien puitteiden ja rajoitusten kanssa. Niiden kanssa toki oppii elämään ja sitten sitä vain alkaa miettiä, onko sellainen elämä enää elämisen arvoista, kun ilmankin voisi olla ja elää. Myöhemmin sitä sitten hyväksyy väistämättömän, nostaa kädet ilmaan ja toteaa, ettei ole muutakaan vaihtoehtoa, kuin elää kyseisessä tilanteessa. Ja sitten tulee suuri suru, suuret kyksymykset, joihin kukaan ei osaa antaa vastausta. Miksi? Sitä olen toistellut koko elämäni, Miksi? Ja vielä en ole saanut vastauksia esittämiini kysymyksiin. Olen saattanut arvailla, syitä ja seurauksia ja silti kaikki ei täsmää. Minun pitäisi olla jo haudassa, vähintäänkin laitoshoidossa kaiken kokemani jälkeen, olla hullu ja vähintäänkin mielenterveys,-ja päihdekuntoutuja tai jotakin sinne päin. En ole, vaikka kärsinkin ajoittain kovin masentuneesta mielialasta ja vaikka toisinaan oma jaksaminen onkin ollut kortilla, olen silti tässä ja nyt, kärsien elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja yrittäen ymmärtää, miksi koko elämä on ollut tämmöistä ikävien asioiden kanssa elämistä ja jatkuvaa sopeutumista negatiivisiin ilmiöihin.

Jotain sentään olen oppinut, terapiassa olen saanut ymmärrystä itseni suhteen ja osa omista tunteistani ja muista ihmisistä on saanut järkevän selityksen. Se, että poikkean paljon tavallisista ihmisistä ja nämä poikkeukset aiheuttavat minussa paljon ihmetystä ja ikäviä kokemuksia lisää, ellen osaa ennakoida ja ellen tiedä, milloin vika on minussa tai mahdollisesti muissa. Ikävää on ollut se, että yleensä päässyt sinuiksi kokemuksieni suhteen ja sitten se toinen ihminen on osoittautunut ymmärtämättömäksi ja pahimmillaan hyljännyt.