Osa-aikatyön hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti lisääntyneet vapaat. Vapaalla olen juurikin ja oli mukava herätä ilman pakkoa lähteä minnekään. Tämä työnteon rytmi sopii minulle niin hyvin, vaikka kyllähän palkkapussissa sitten näkyy, vaan en vaihtaisi siltikään. Työn ja vapaan suhde tuntuu olevan nyt kohdallaan ja palautumiseeni jää riittävästi aikaa.

PIdän työstäni, tällä hetkellä se onkin paikka, missä en vatvo kotiasioita ollenkaan ja unohdan muun elämän kuin tietysti sen työn. Pidän siitä, mitä teen ja kaikkea muuta positiivista. Vielä, kun löytäisin kotona samanlaisen motivaation, vaan täällä en pääse pakoon todellisuutta, joka tunkee ovista ja ikkunoista.

Kotona huomaan olevani poissa-oleva, vetäydyn mielelläni omiin synkkiin aatoksiini. Tai hassua sinänsä, en oikeastaan ajattele mitään, en tunne mitään. Koen olevani jonkinlaisessa tyhjiössä, ja suututtaa kovastikin, mikäli joku sitä yrittää rikkoa. Tällä hetkellä en kykene keskittymään kotosalla mihinkään, mikään tekeminen ei kiinnosta ja tunnen miten masennus alkaa vetämään kohti pohjia. Ainoa tunne onkin oikeastaan pohjaton suru kaikesta kevään aikana tapahtuneesta. Ilo on kadonnut tyystin omassa elämässä, sekin mitä vähän oli tavoitettavissa ennen joulua.

Tällä hetkellä en koe saavani otetta elämästäni, odotan työpäiviä, siellä on paljon helpompaa olla. Kodista on tullut yksi sairauden ilmentymä, kuuntelen miten toinen jaksaa joka lauseessa tuoda esiin omat ongelmansa, syöpähoitojen lisäksi diabetes astui kuvaan ja mitään muuta en nyt saa, kuin raporttia verensokereista ja pohdintaa paljonko pitäisi pistää jne. Olen pariin otteeseen sanonut toiselle suoraan, että en jaksa koko ajan kuunnella hänen ongelmiaan ja sitä ja tätä ja tuota olossaan. En minäkään ole hänelle valittanut, vaikka aihetta olisi ollut. En ole heittäytynyt oman sairauteni vietäväksi ja jakanut tuskaani ja kipujani hälle, joten pitäköön itsekin turpansa kiinni ja kärsiköön. Itselleni on ihan riittämiin työtä siinä, että siivoan ja puunaan hänelle puhtoisen kodin ja pesen pyykkinsä, jne.

Opettelen nyt ihan varmuuden vuoksi enää olemaan turvaamatta häneen, opettelen olemaan täysin yksin ja oikeastaan olenkin ollut, hällä on aina jokin muu asia elämässään ykkössijalla ja minä jään sinne asioiden tärkeysjärjestysten hännille, eikä se ole näyttänyt muuttuneen mihinkään. Ehdin pienen hetken toivoa, että jokin olisi muuttunut, vaan eihän mikään välillämme muuttunut, samalla lailla koen pettymyksiä päivästä päivään ja ei auta, vaikka kuinka kertoisin hälle omista aatoksistani. Syy on aina jossakin muualla, kuin hänen valinnoissaan ja tekemisissään ja se ärsyttää. Edelleen hän on tyytyväinen ns. parisuhteeseen ja ei voi käsittää millään muotoa minun ajatuksia, minun tarpeita ja toiveita. Niitä vähäisiäkään, mitä olisi.

Kirjoitan siis pettymyksistä, monista sellaisista ja usein mietin myös, vaadinko kenties liikaa itseltäni ja toisilta? Onko sellaiset perusasiat liikaa vaadittu. liikoja toiveita kenties? Eilinen oli aika tukala päivä kaikinpuolin, syyttää saan väsymisestä osin syömättömyyttä, sekä allergialääkettä, joka alkoi ihan tolkuttomasti väsyttämään ja koko eilinen päivä meni piloille, koska en saanut omia kotihommia tehtyä, niitä mitä minun piti tehdä eilen. Koko eilinen menikin pieleen ja kääntyi suuttumisen puolelle, mitä enemmän petyin itseeni ja omiin toiveisiini. Yritin jälleen tehdä jotakin, jotta koko porukan elämä olisi sujuvampaa. Kuten, että saisin asuntomme kenkä-eteisen toimimaan. Tällä hetkellä eteinen on täynnä kenkiä, jotka lojuvat sikinsokin lattialla, koska tilaa on alle neliö kun ulko-ovi avataan. Tuohon neliöön pitäisi saada ison perheen kengät edes jotenkin siistiin järjestykseen. Peruskenkäteline/ritilä ei mahdu, koska kun ovesta tullaan sisälle, kenkätelinen olisi suoraan askeleiden tiellä ja toisella puolen on hölmö kaapisto, jossa säilytetään myös tarpeellista ja usein käytössä olevaa tavaraa, joten kenkätelinettä ei voi laittaa ovien eteen. Ratkaisuksi aikanaan telineen tilalle tuli ohut kenkäkaappi, jonne nämä kengät eivät kuitenkaan vahingossakaan eksy, kukaan ei osaa kehoituksista huolimatta laittaa kenkiään paikoilleen, vaan mieluummin ne jätetään lattialle lojumaan niin, ettei ylitse meinaa päästä. Kenkäkaapin päälle on alkanut kertyä kaikenlaista, hanskaa ja pipoa jne. Ja patterilla kuivuu rumasti mytyssä pipot jne. Ahdistun sellaisesta sotkusta, koska asioilla kodissamme myös omat paikkansa, joita kukaan ei ole koskaan lisäkseni kunnioittanut. Eteisessä on myös ollut toimivaksi todettu kuramatto, joka on tähän saakka palvellut hyvin. Nyt kun taloudessa on eläin, matto on kovilla, ja en todellakaan kykene enää pitämään sitä kuosissa siihen tahtiin, mitä pitäisi ollakseen siisti. Joten, jokin muu ratkaisu olisi keksittävä. Yritin eilen ja vituiksihan se meni sitten. Alkuperäinen kallis kuramatto on nyt roskissa, muovilaatat odottavat menoaan jonnekin muualle ja lattia ihan kamala alkuperäisessä kuosissaan. Olen pettynyt itseeni, monessa suhteessa. Olen pettynyt omaan jaksamiseeni ja siihen työmäärään, minkä joudun yksin tekemään saadakseni kodin pidettyä edes jonkinlaisessa kuosissa, niin ettei koko koti leviä käsiin tavaroineen. Minua ei helpota yhtään se, että mies jättää tavaransa ja asiansa ympäri kotia, jokaiselle tasollle pitää väkisinkin laittaa omat juttunsa, vaikka niillekin on paikkoja muualla, hän on sellainen seinän vierustoille keräilijä, ja kun sanon, hän oli juuri niitä viemässä pois satojen selitysten kera. Jopa lapsilta onnistuu omien tavaroiden pitäminen omissa paikoissaan ja mies ei tätä ymmärrä millään, hänestä on ilmeisen kiva, kun jokainen taso täyttyisi hänen epämääräisillä sotkuillaan.

Että semmoista taas, mieleni  kaatopaikka tyhjentyi ja kyllähän se näkyikin. Harvoin tuon omia tuntemuksia ulos, yleensä olen ulospäin niinkuin mikään hetkauttaisi ja viikonloppuna sitten räjähtelin milloin mistäkin, alkaa sisuksissa olla liikaa siedettävää.