Kriisi kriisin perään, ja nyt ei enää jaksa. Olen loppu, niin loppu henkisesti, kuin vain voin olla. Olihan se tosiaan mukavaa, viimesyksynä ne pari kuukautta ennen omaa kuoleman kohtaamista elää ja olla.

Miten tästä taas kampean takaisin edes lähelle normaalia mielentilaa ? Pitäisi kyetä olemaan kannustavana tukena toiselle, ja pahaa pelkään, etten vain kykene, minulla ei enää riitä rahkeet. On lapset, teinit oikeastaan sekä aikuiset muksut, kaikille pitäisi jaksaa olla äiti, hoitaa arki ja sitten oma työ.

Sekin on jänn, että viimein löydän sen oman unelmien työn, sellaisena ja niillä ominaisuuksilla, joista kykenin haaveilemaan ja osa-aikaisena ja tarpeeksi haastavana jne. Ja sitten, nytten en pääse edes tuosta iloitsemaan ja nauttimaan, kun minun pitäisikin olla kotona ja tukea miestä, kamppailu syöpäsoluja vastaan on alkanut ja meille, minulle se tarkoittaa yhä lisääntyvää huolta ja ahdistusta monista arjen käytännön asioista. Hän ei saa sairastua edes tavalliseen nuhakuumeeseen, mikä lapsiperheessä on arkea, pöpöt liikkuvat väistämättä kouluista kotiin ja minun tuodessa niitä myös töistä, vaikka kuinka yrittäisimmekin olla huolellisia. Hygienia ja ruoka saavat uudenlaisen näkökulman, vaikka onneksi aina olenkin pitänyt nuo asiat kunnossa. Nyt vain tuntuu, että kaikesta tulee ylimääräistä haastetta jo kaiken muun päälle. Ja yksin joudun kaikesta vastaamaan. Ikäänkuin huolet ja murheet ja käytännön asiat kaatuisivat päälleni.

En ole itse päässyt toipumaan henkisesti oikeastaan vielä mistään, useampi vuosikymmen on taakkana sisuksissa sekä vielä lisänä viimeaikaiset tapahtumat. Liika on liikaa yhdelle ihmiselämälle ja kohta en jaksa sitäkään vähää, mihin olen kyennyt. Lamaannus tuntuu kurkkivan nurkan takana, ja inhoan itseäni jo pelkästä ajatuksesta, juuri kun kuvittelin ja ehdin iloita siitä pienestä hyvästä, mitä elämään oli tulossa, mitä oli ja niin edelleen ja matto vedettiin hienosti jalkojen alta-

Ei mikään ihme, jos vähän koen masennusta, tai ei niin vähääkään. Ja pahinta on, etten voi asiaa edes kelleen tunnustaa. Olen yksin näiden asioiden kanssa. Esitän perheelle, ettei heidän tarvitsisi olla huolissaan, heillä on huolta jo ihan riittämiin ilman minunkin asioita. Silti, kaipaisin tukea, apua ja nyt voin sanoa, ettei terapiasta tai terapeutista ole mitään apua, hän ei voi auttaa millään lailla tässä kamalassa tilanteessa.

Jos tietäisin syntyessäni millaiseen elämään tai millaisia tapahtumia tulisi olemaan, en olisi halunnut syntyä tähän maailmaan. Enää ei ole sellaista hyvää, joka riittäisi paikkaamaan tai edes jotenkin korjaamaan näitä tämän elämän kärsimyksiä, joita nyt on ihan liikaa yhdelle perheelle. Tiedän, etten ole ainoa joka kärsii, koko perhe kärsii tapahtuneista asioita ja kukin yrittää selvitä miten parhaiten taitaa. Menetyksen pelko on läsnä koko ajan, jokaisella.

Meidän elämä on kurjaa, se on tosiasia, joka ei positiivisella ajatuksella muuksi muutu. positiivinen ajattelu on oikeastaan aika hanurista, Se luo turhia unelmia, turhia toiveita ja aiheuttaa lisää pettymyksiä, kuten olen itse saanut huomata omassa elämässäni. Yhtä hyvää asiaa kohden näyttää todellakin olevan kymmenen toinen toisistaan kamalampia juttuja, ainakin mitä omaa menneisyyttä peilaan. Ole siinä sitten positiivinen.

Niin, perusluonteeni on kuitenkin ollut positiivinen, niin että olen aina etsinyt kaikkein synkimmästäkin asiasta ne hyvät puolet ja se on useinkin myös ärsyttänyt muita, näen positiivista siellä missä sitä ei edes pitäisi nähdä.

En jälleen tiedä, kuinka arki lähtee sujumaan, tai arki ja arki. Eihän ole enää paluuta vanhaan arkeen, joka sekin kaipasi monia parannuksia. Ja nyt edessä on paljon julmempi arki, kaikkine rajoituksineen, huolenpitoineen. Jaksanko vielä pitää huolta miehestä? Kun nyt jo tuntuu, etten jaksa kunnolla huolehtia edes itsestäni. Koko ikäni olen huolehtinut muista, osaamatta tiedostaa, että olen jäänyt paitsi kaikesta siitä, millätavoin olen huolehtinut toisista. Ja nyt kun en jaksa, ei tässä ole apua tai mitään muutakaan lähellä. Edelleen minun on yksin pärjättävä omien asioideni kanssa, tehtävä yksin kaikki arkeen liittyvä, vaikken jaksaisi ja nyt vielä on liitettävä työ ja sen mukanaan tuomat haasteet tähän yhtälöön.

Pelkään tulevaa, omaa jaksamista. Tieto yksinäisyydestä ei helpota vaan aiheuttaa ahdistusta lisää. Ei ihmisen pitäisi tällaisista asioista yksin, vaan eipä ole omalla kohdalla vaihtoehtoa. Yksin, romahdan ja pikkuhiljaa taas kasaan kokoon rippeitä, on pärjättävä, koska ei ole muuta vaihtoehtoa, ei vielä.

Onko se nyt liikaa vaadittu, liikaa pyydetty elää elämää ilman sairauksia, ilman jatkuvia huolia murheita? Ilman tulevaisuutta? Jos jotakin edes suunnittelee, haaveilee ne kaatuvat kyllä, aina eteen tulee sellaisia asioita, jotta ne pienetkin tulevaisuuden toiveet voi heittää romukoppaan. Ikäänkuin olisi tuomittu olemaan ikuisesti vain kotona, ja kulkea samaa päivästä toiseen. Aina tulee jokin este, ettei pääse edes haaveilemaan mistään positiivisesta ja kivasta. Elämä on aina vaan yhtä selviämistä kriisistä toiseen. ja se on kuluttavaa, raskasta.