Elämä soljuu pienenpienessä kuplassa, siis samoin kuin aina ennenkin jo ennen koronaa. Päivä kerrallaan, suunnitelmia on enää turha miettiä. Odotamme puhelinsoittoja, milloin tuloksia, milloin uusia ohjeita ja aikoja uusiin testeihin ja kuvauksiin. Nyt se on varmistunut syöväksi, ja taas kuluu pari viikkoa odotellessa. Kohta on mennyt kaksi kuukautta siitä, kun mies kävi ensimmäisen kerran tohtorin luona ja hitaasti tuntuu pyörät pyörivän terveydenhuollossa.

En pääse taas omiin tunteisiin kiinni, joudun ne ohittamaan liian kestämättöminä, hetki kerrallaan ja mietimme kumpikin onko kyseessä kenties viimeiset hetket toistemme kanssa. Jatkosta ei ole mitään tietoa. Hoidoista tai kasvaimen leikkauksesta ei ole kukaan puhunut mitään ja silti se häiritsee koko ajan elämää rajoittaen liikkumista.

Itselläni kiire toipua, päästä takaisin normaaliin elämään ja jokseenkin hyvin se on myös onnistunut. Auton rattiin uskaltauduin jo viime viikolla ja kävelylenkit alkavat olla nopeimmillaankin kilometreissä käveltyjä. Kipuja on vielä, mutta pärjään ilman lääkkeitä, toivon kovin luutumisen tapahtuneen ja saisin luvan lähteä takaisin töihin. Kevennetyllä on tosin aloitettava ja edelleenkin osa-aikaisena, jahka nyt olen käynyt siellä lääkärissä ja kuvissa.

Työn suhteen olen onnekas tässä ajassa ja minun ei tarvitse miettiä enää sitäkää jatkuuko työt, ne eivät tekemällä lopu. Säännöllinen tilipäivä helpottaa elämää ja antaa varmuutta- saan laskuni maksettua, edes ne ja saan vielä toistaiseksi asustella tässä kodissa- .

Läheiset elävät rankkaa aikaa meidän vuoksemme, lapset joutuvat kokemaan kanssamme tätä elämää, kuinka yhdessä hetkessä elämä kääntyykin päälaelleen ja kuinka elämä jatkuu sitten päivä ja hetki kerrallaan. Läheiset, eihän meillä kummallakaan ole niitä läheisiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Oma sairauteni teki näkyväksi sen, minkä jo tiesinkin sanomatta, ja nyt puoliskon sairaus vahvistaa sitä samaa, olemme yksin kaiken tämän keskellä.

Itselläni on kiire päästä töihin, vaikkei omasta kunnosta ole varmuutta. Taloudellinen tilanne ei anna myöden enää jäädä enempiä saikuttamaan, on mentävä, vaikkei olisi vielä kunnossakaan. Kelan tuilla en maksa edes tämän asunnon vuokraa, saati muita laskuja ja toimeentulotuki ei tule kysymykseen, liian monimutkaista hakea, liian vaikeaa todistaa olevansa köyhääkin köyhempi.

Olen alkanut taas säästää niistä asioista, joista voin. Yksi on oma ruokailuni, säästyy pienet centit, kun en enää syö ja en siis hanki kaupasta minulle sopivaa ravintoa.(miesystävä ei siis käy kaupassa enää) Huomaan kuitenkin, että pitäisi jaksaa ulkoilla ja kun en syö, olen kiukkuinen ja väsynyt ja en millään muotoa jaksaisi raahautua eläimen kanssa lenkille. Olen myös vähentänyt kahvin juonnin, mikä varmasti on hyvä asia. Säästää pitäisi, kun meillä molemmilla on nyt isoja menoja apteekkiin, täysin uusia kustannuksia lääkitysten muodossa ja sairaalakäyntien laskujen kanssa. Miesystävä ei ole kyennyt työhönsä kuin satunnaisesti ja hän ei siis enää tuo kotiin rahaa, joten meillä ei ole enää senkään vertaa varaa käydä kaupassa, kun minun rahani on tähänkin asti kulunut pelkkiin laskuihin, joista ei voi tinkiä enää yhtään.

Minulla alkaa olla mennyt kaikenlainen maku tähän elämään ja kitkuttamiseen. Säästöni valuivat omiin sairaalassaolovuorokausiin, stressaan yhä pienemmistä asioista, ja kohta ei ole mielenkiintoa taas edes yrittää mitään, kotona haahuilen saamatta mitään aikaan, pitäisi syödä, tai tehdä jotakin ja avaan jääkaapin ja tuumaan, ettei siellä olemitään mitä voisin syödä. Kaapeissa on viljatuotteita, joita en syödä, pöydällä on leipää, jota en voi syödä. Kohta närästää, kun on niin nälkä ja ei ole ruokaa. Pitäisi sitä ja pitäisi tehdä tätä, ei ole jaksamista eikä energiaa ja päädyn petiin muka lepäämään. Näin laihdutan, olenhan 15kiloa ylipainoinen edelleen ja se pitäisi saada pois. Ei ole varaa käydä ruokakaupassa, ja siellä lymyää sitä paitsi korona, jota emme tähän kotiin toivo, kuolisimme molemmat siihen, koska meitä ei olisi järkeä hoitaa kumpaakaan. Nälkä ei ole mukava tunne, saati ulkoilu nälkaisenä. Ja silti pitäisi jaksaa hymyillä, tehdä ja olla kuin kuka tahansa, elää kuten tavallisestikin.

Ja tähän jos joku keksii sanoa, että risukasaan paistaa aurinko, niin polttaa kyllä koko rovion. Yritän kaikkeni ollakseni positiivisella mielellä, mutta se on hieman vaikeaa edellisten kuukausien tapahtumien valossa ja sama epätietoisuus näyttää jatkuvan.