Miten tietää, mistä kaikesta on jäänyt paitsi vaikkapa lapsuudessa? Kuinka sitä voi itseään edes alkaa paikkaamaan niiltä osin, jos ja kun ei tiedä, eikä saata edes kuvitella? Ja kun ei ole koskaan kokenut mitään hyvää huolenpitoa tai mitään muutakaan, mitä nyt yleensä lapset evääkseen saavat tai ihmiset kokevat sitten myöhemmin?

On todella hankalaa toimia, kuten kehoitetaan, jos ei ole minkäänlaista näkemystä, kokemusta ei tunnetta mistään hyvästä. Semmoisesta on aikalailla hankalaa edetä eteenpäin. En muista edes, että kukaan olisi koskaan lohduttanut minua itkiessäni, suruissani. Päinvastoin, on sanottu ettei saa olla naama väärinpäin ja kehoittajat ovat vääntäneet naamani ja suupieleni käsin irvistykseen. Semmoisia olivat alan ammattilaiset, kiusasivat ja herjasivat ja veivät senkin vähäisen itsetunnon ja luottamuksen mikä oli saattanut olla olemassa.

Muistan oman haluni normaaliin lapsen elämään, kuulin luokkakavereilta heidän elämistään ja en osannut kuvitella edes oikeastaan, mistä he puhuivat. Normaalius ja perusperheelämä olivat minulle täysin käsittämätöntä elämää. Minulle tuttua oli kaiken vastakohdat. Mikään ei ollut elämässäni normaalia. Tunteista rangaistiin, erityisesti jos erehdyit niiden esiintuomiseen, persoonasta rangaistiin, olit ärsyttävä aina jollakin tapaa ja et kelvannut kenellekään millään muotoa. Olit pohjasakkaa kaikkialla, ilman ketään ihmistä, joka olisi auttanut jaksamaan. Opit selviytymään yksin, opit unelmoimaan paremmasta, tietämättä paremmasta.

Minulle tosiaan riitti omat ehkä vääristyneetkin mielikuvat normaalista myöhemmässä omassa perheessä, joita sairas aviomies myös vahvisti hänen väittäessään etten tiennyt normaalista mitään, eipä tiennyt hänkään. Olin siinä luulossa, ettei mikään muu ole pahaksi ja että kun toinen on raitis, se saa riittää perusteeksi hyvälle parisuhteellekin. Raittius oli itselleni ehdotonta, kun oli ensin köyhä opiskelija, sitten syntyivät lapset ja perhe oli oikeanlainen, kunhan siinä ei ollut ongelmaa, alkoholiongelmaa. Lapseni eivät saaneet tietää, eivätkä kokea tai nähdä humalaisia ihmisiä ja vasta eron jälkeen opin kyseenalaistamaan omaa ajatusmaailmaani alkoholinkin suhteen. En koskaan osannut avioliiton aikana kyseenalaistaa tai tajuta mielenterveydenterveyden ongelmaa, en nähnyt tai edes tunnistanut sitä puolisossa. Kaikki oli hänen sairasta huumoria, kaikki selitettiin minulle oikein päin ja minut kyseenalaistettiin juurikin sillä, etten tiennyt normaalista mitään.

Eron jälkeen minulla olikin pikaoppikurssi elämän normaalista, siitä, mikä on oikeasti normaalia ja sallittavaa ja toivottavaa ja sitä edelleen käyn läpi niin itseni kuin lasteni kanssa ihan arjessa. On ollut järkytys saada kuulla, kuinka lapseni ovat traumatisoituneet avioliiton aikana ja kuinka heidän käytös on ollut senmukaista, ei siis mitään luonnetta tai kirjainyhdistelmiä. Olen monesti moittinut itseäni ja kokenut mitä suurinta syyllisyyttä siitä, etten päässyt lähtemään avioliitosta aiemmin, silloin se olisi kylläkin tapahtunut herran sanojen mukaisesti kuolleen ruumiin yli, eli erosta ei voinut hänen kanssaan edes keskustella järkevästi. Hän kiristi minua lapsilla ja sillä, etten näkisi heitä enää koskaan jos eroaisin. Minulla ei siis ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Samaan aikaan pelkäsin viranomaisia kuin hullu puuroa, enkä edes osannut kuvitellakaan, että olisin sieltä saanut apua, kuka minua olisi uskonut?

Olen kokenut kauhuja koko elämäni ajan, olen pelännyt, stressannut ja kokennut epäonnistumisia monissa asioissa. Olen laittanut aina muut ihmiset itseni edelle, koska niin opin tekemään. Minulla itselläni ei ollut väliä, en osannut tai oppinut arvostamaan omaa itseäni ja sen vuoksi myös uskoin exmiestä, joka pauhasi minulle päivittäin, kuinka olin huono ihminen ja minun piti olla tai ei pitänyt olla aina tilanteesta riippuen jotakin. Ja yritin parhaani, olin kuin sätkynykke osaamatta sanoa tai puolustautua. Joskus yritin ja seurauksena oli aina uusi uhkaus, uusi keino alistaa minut ja menetin jotakin omasta elämästäni lisää. Se alkoi jo seurusteluaikana, kun tämä päätti alkaa inhoamaan minun kuuntelemaa musiikkia ja jos halusin olla hänen kanssaan, minun piti luvata, etten koskaan kuuntelisi kyseistä yhtyettä ja sanojensa vakuudeksi siis heitti auotradiosta kasetin auton ikkunasta ulos. Minähän lupasin ja pyysin anteeksi, kun olin hermostuttanut toisen ja en halunnut hänen suuttuvan minulle mistään, olimmehan hetki sitten olleet maailman onnellisin pari ja en käsittänyt toisen yhenäkkistä raivoa. Tilanteet vuosien varrella toistuivat samantyylisinä, hän raivosi ja minä lepyttelin ja pyytelin viimein anteeksi jopa ulkona olevaa huonoa keliä tai jotain muuta yhtä sairasta.