Ahdistus on tullut osaksi elämääni, taas. Kuolema on läsnä, vaikken haluaisi sitä ja elämä tuntuu niin tyhjältä tällä hetkellä. Onneksi olen yksin, ja kuitenkin toivoisin edes jonkun lohduttavan, minua, meitä. Miesystävän diagnoosi on nyt selvillä, hän pimitti sitä minulta useita viikkoja, ja illalla sitten pyysin kertomaan totuuden, jonka jo aavistinkin.

Meidän suku on ilmeisesti kirottu, meidän perhe on kirottu. Minut on kirottu ja kirous siirtyy myös näköjään kaikkiin niihinkin ihmisiin, joiden kanssa olen yhtään läheisempi. Muuta en enää toteamaan. Minulle ja läheisilleni on tapahtunut ikäviä asioita ihan liikaa, ihan liian monta kertaa saamme todeta saman.

Minä olen menettänyt jokaisen läheisen, jo ihan lapsuudesta alkaen. Jokaisen ihmisen, johon olen kiintynyt ja jota olen rakastanut ja nyt taas joudun miettimään, milloin, miten ja kuinka kauan vielä miesystävän elonpäiviä riittää, koska verisyöpää ei voida täysin parantaa, vain oireita lievittää.

Miksi elämä kohtelee näin kurjalla tavalla? Aina on ollut jotakin isoa huolta ja murhetta, aina olen menettänyt ihmisiä ja aina se tuntuu yhtä hirveältä. En pysty edes sanoin kuvaamaan tätä olotilaa, kun jälleen tiedän kuinka hiuskarvan varassa eletään. Hyvästi taas normaalielämä, sekin vähä minkä olemme saaneet.

Olen yksin, niin yksin ja niin miesystäväkin sairalassa. Olen harmissani hänelle salailuista ja enää en voi luottaa siihen, mitä hän sanoo omasta voinnistaan, oletan että se on tosiasiassa huonompi, kuin on antanut ymmärtää. Kuinka paljon ja mitä kaikkea muuta hän on kertonut minulle toisin, kuin mitä on totuus?

Mietin, kuinka olen ihan lähellä hajoamista itse. Liikaa ja liian lyhyellä ajalla kaikenlaista suurta elämänmullistusta jo takana ja uusiin asioihin sopeutumista yhenäkin. Uskalsin jo hetken toivoa parempaa huomista, ja halusin luottaa tulevaan, parempiin hetkiin, yhteisiin hetkiin ja elämään. Ja jälleen on viety pohja pois elämästäni, Niin monta kertaa aiemminkin, miksi aina näin?

Tuntuu pahalta, niin pahalta tämä elämä jälleen. Miten elämä voikin olla näin epäoikeidenmukaista? Minun pitäisi jaksaa olla toisen tukena ja en kykene edes itseäni hoitamaan, miten ihmeessä selviämme jatkossa? Epätietoisuus jatkosta, kaikenkattava yksinäisyys. Elämä ei ole reilua meille.

Olen pohjattoman surullinen, äärettömän pettynyt koko elämään. Olen yrittänyt, olen yrittänyt elää, etsiä niitä onnen hippusia kaikkialta, ja aina matto vedetään jalkojen alta pois. Surua ja tuskaa en pääse pakoon, ne tulevat yhä vaan ja aina pahempana, yhä kamalammassa muodossa hitaasti kiduttaen, ilkkuen siitäs saat.

En oikein jaksa, en tiedä mistä saisin enää voimaa elämään? Kuinka jaksaa toistuvat menetykset elämässä, toistuvat epäonnen ja pettymyksien tuomat elämänmuutokset? Koko elämäni on ollut yhtä surua, menetyksiä menetysten perään ja sama jatkuu edelleen näköjään. Vain tähän voin kirjoittaa, etten enää jaksa. Muutoin on näyteltävä, vaikken enää jaksaisi pystyssä pysyä.

Haluaisin niin kovin uskoa ja toivoa, että miesystävä paranee ja toipuu taudistaan täysin, mutta se on mahdotonta. Toivoisin ihmettä, niinhän jokainen vastaavassa tilanteessa toivoo. Toivoisin hoitojen tehoavan, niin että koko sairaus häviäisi kokonaan. Tietoa hoidon tehostakin saa odottaa taas useamman kuukauden, aika näyttää. ja epätietoisuus raastaa koko kehoa.