Ensikuussa alkava työ sentään saa ajattelemaan jotakin muutakin, kuin tätä perhettä kohdanneita ikäviä sairauksia. Yksinäisyys, jo ilman muita murheita on kovin raskasta sietää toisinaan, ja nyt rankkojen asioiden kanssa eläminen arki tuntuu vieläkin surkeammalta. Edes terapeuttini ei osaa enää tähän uskomattomaan tilanteeseeni tarjota mitään muuta kuin ehdotuksen seurakunnan ruokakassin hakemisesta, joka sekään ei hyödytä kovin paljoa, koska en voi sitä hyödyntää ollenkaan. Siellä kassissa ei ole sellaista, mitä voisin syödä tulematta entistäkin sairaammaksi ja kipuja on jo ihan riittämiin ennestäänkin.

Surkea, surkeampi, surkein elämäni. Meidän elämä, jos siitä enää on elämäksi. En käsitä, ehdin hetken toipuessani lohduttautua ajatuksella, että kun tästä itse paranen ja pääsen arkeen uudelleen kiinni, elämä jatkuisi parempana jne. Ja eihän siinä niin käynyt, sairaus miesystävällä, hyvin vakava sairaus, jonka ennustetta en ole itse kuullut ja johon nyt aloitetaan kovin rankka hoito.

Ei näin pitänyt käydä. Kuolema ei päästä unohtamaan olemassaoloaan, ei sitten millään. Väkisin tunkee elämään, leikkii näköjään kuin kissa, joka leikkii saaliillaan ennekuin nitistää ja syö.

Minulta lääkäri kielsi stressin, kaikenlaisen ja mitä elämässä sitten tapahtuukaan. Ei tällaisten asioiden kanssa eläessä voi olla stressaamatta. Ellen sitten ohita kylmästi kaikkea, ja niin minun on pitänytkin tehdä, en kykene kohtaamaan omia tai toisten tunteita, en kykene keskustelemaan kunnolla, en kykene olemaan läsnä toisille. Kaikki, koko elämä menee silmien edessä ohi kuin filmillä.

Eilinen ilta varsinkin oli karmea, paniikki joka meinasi tulla ihan siitä ajatuksesta, että olen yksin. Oli nälkä, koska en syönyt kunnolla ja en jaksanut itselleni laittaa mitään koko päivänä. Sama tänään, iltapäivällä söin mikroaterian ja se riittää taas pariksi päiväksi, nälkä olisi, vaan en kykene laittamaan teetä kummempaa pelkästään itselleni, se on typerää ajan ja tarvikkeiden haaskuuta.