On tullut aika laittaa jälleen asioita tärkeysjärjestykseen, eikä pelkästään asioita vaan myös ihmisiä elämäni äärilaidoilta. Olen antanut useita mahdollisuuksia ja olen mielestäni yrittänyt kaikkeni, parhaani säilyttääkseni sisarukseni elämässäni edes jollain tasolla mukana. Nyt kuitenkin joudun toteamaan ja myöntämään ikäväkseni ja hyväksymään sen tosiasian, etteivät he voi olla enää millään tasolla elämässä, ei edes siellä äärillä, laitamilla. Sieltäkin käsin he onnistuvat haavoittamaan ja ampumaan nuoliaan minuun aiheuttaen kärsimystä, jota en millään muotoa kykene ymmärtämään miksi he niin tekevät.

Olen niin pahoillani itseni puolesta, kun turhaan edes varovaisesti toivoin, että joskus vielä olisimme olleet normaalisti tekemisissä ja vuorovaikutuksessa. Turhaa oli sekin toivo. He ovat loukanneet minua, mitätöineet, arvostelleet ja haukkuneet ja olleet välinpitämättömiä. Jo vuosia olen ihmetellyt, mitä anteeksiantamatonta olenkaan heille tehnyt? Paitsi opetellut asettamaan omat rajani alkoholistiäidin edessä ja siinä samalla muutenkin pyrkinyt eroon läheisriippuvuuden taakasta sekä vastuunkantajan ikävästä roolista, johon minut tyrkättiin jo alle kouluikäisenä, kun vanhempamme ei kyenneet alkoholin sumentamien unien keskellä ja jatkuvien riitojen kera hoitamaan lapsiaan ja niinpä se homma lankesi minulle ja jatkui sitten myöhemmin ollessani äitini lapsiomaishoitaja, terapeutti, taksikuski, kotiapulainen jne. Kärsien hänen arvostelunsa kuitenkin kaikessa ja jos joku ei mennut kuten äitini halusi, sain syyt niskoilleni hänen ratkessaan juomaan. Kierre oli kamala.

Ymmärrän, jos sisarukseni edelleen kokevat minun hyljänneen ja muuttuneen itsekkääksi ilkeäksi ihmiseksi. Niinhän siinä yleensä käykin ja aikanaan päätin antaa aikaa heille, uskoin ja luotin, että aika korjaa haavoja ja suhteemme vielä jonain päivänä korjautuisi. Vaan eihän siinä niin käynytkään.

Kaikki mitä teen, sanon tai jätän tekemättä tai sanomatta kääntyy minua itseäni itseäni vastaan heidän mielissään. en kelpaa heille, ja olkoon niin. Tällä hetkellä en vain enää jaksa sitä jatkuvaa arvostelua ja piikittelyä, joka sieltä taholta tulee ja viimeisimpänä nyt sitten ainoa ilonaiheeni ja sekin arvosteltiin ja mitätöitiin.

Minun on ajateltava nyt omaa hyvinvointia enemmän kuin kiusaavia sisaruksiani. Oma psyyke ei enää kestä tämmöistä ollenkaan, heidän tahoiltaan tulevaa ikävää käytöstä. Annoin ajan kulua, mikään ei ole silti muuttunut. Heillekin kelpaisin vain, jos ansaitsisin olemalla hyvä ja kiltti tyttö, miellyttämällä ennenkaikkea äitiäni.

Mutta, rakkautta ei pidä ansaita olemalla kuin huora, joka tekee palveluksia ja saa siten korvauksen. Minun ei tarvitse todistaa heille olevani tarpeellinen, niin että he hyötyvät minustä ja palkaksi saisin heidän rakkautensa ja hyväksyntänsä. Ei se mene niin. Paitsi alkoholistiperheissä ja muissa häiriöiden täyttämissä ihmissuhteissa.

Minun ei tarvitse tekemällä todistaa olevani heidän hyväksyntänsä arvoinen. En ole orja heille, kuten olin joskus perheen vanhimpana sisaruksena, vastuunkantajana ja huolehtijana.

Tämän kaiken seurauksena en koskaan oppinut pitämään huolta itsestäni. En tied vielä tänäkään päivänä, miten minun pitäisi rakastaa itseäni tai miten huolehtia itsestäni oikein.

Olen vuosikymmenien saatossa pyrkinyt pois niistä ikävistä malleista, joihin äitini pakottamana opin. Miellyttämään ja ansaitsemaan oman olemassaoloni oikeutukseni. Rakkauttahan en hänen taholtaan ole koskaan kokenut. Vain kehuja, jos ja kun toteutin hänen pyyntönsä ja tahtonsa. Silloinkin oli aina jotakin korjattavaa ja moitetta tekemissäni palveluksissa, ja hän vain poltti sätkää ja istui vieressä juoden kaljaa kommentoiden kuinka hänen elämänsä on niin ja niin kauheaa ja muut ihmiset ovat sellaisia ja tällaisiä. Nykyisin tiedän kateudeksi, katkeruudeksi ja ihan itse on elämänsä valinnoillaan saanut oman ja lastensakin elämänalun kurjaksi.

Samaa katkeraa kurjuutta nämä sisarukseni nyt sitten nielevät ja minusta on tullut kohde, jota voi syyttää kaikesta ja minuun kohdentaa se epämääräinen olotila, joka kumpuaa kuitenkin ihan jostain muusta.

Päästän irti ajatuksesta, että minulla edes koskaan olisi ollut sisaruksia. Se on unta, ehkä oli joskus ja suhteemme eivät koskaan päässeet kehittymään, syntyi vain kaunaa ja katkeruutta puolin ja toisin äitini vedellessä naruista saadakseen edes jostakin ihmisestä tukea ja apua ja käytettyä härskisti hyväkseen jopa lapsiaan.

Olen helpottunut päätöksestäni unohtaa sisarukseni. Olen pahoillani, vaan en voi muutakaan. Minun on keskityttävä kaikkeen siihen vähäiseenkin hyvään, mikä enää on jäljellä elämässäni.