Mietin aina hetkittäin, mikä on tämänkin elämäntilanteen tarkoitus? Miksi? Mitä pitää oppia tästä?

Yksinäisyys tuntuu vieläkin raastavammalta, kun en voi edes kotitöihin hukuttautua. En jaksa, enkä saa tai edes kykene tekemään mitään. On kamalaa olla täysin toisen varassa arjessa.

Huomaan, kuinka koen tässä jatkuvassa yksinäisyydessä sen, ettei minusta välitetä edes äitinä. Kun olen fyysisesti poissa pelistä, kukaan lapsista ei ole edes kysynyt, voisivatko he auttaa esimerkiksi siivousten kanssa. Sanovat minulle, että saan siedätyshoitoa likaisuuteen.

Koen samaa välinpitämättömyyttä myös sisarusteni sekä äitini tahoilta. Äitini soittaa kertoakseen, kuinka hänellä on kamalaa kun olen sairastunut jne sekä omista vaivoistaan ja omista huolistaan minulle, sisarukset eivät  ole edes kuulumisia vaivautuneet kysymään ja ymmärrän tämän jlkeen, että on enää turha edes elätellä toiveita minkäänlaisten suhteiden ylläpitämisestä heidän suuntaansa. Hekään eivät välitä ja se tuntuu kovin kurjalta, koska itse kuitenkin olen jokaisesta välittänyt. No, unohdan, ihan jokainen ei ole ollut välinpitämätön, yksi sisarukseni jaksoi kyläillä ja hieman oli apunakin ja varmisti, että todella pärjään jotenkuten kotosalla, kiitos hälle. 

Koen edelleen päivittäin voimakkaita kipuja, selkä on mennyt jumiin ja ryhti jäänyt kumaraksi. En saa aikaiseksi soittoa johonkin, mistä saisin apua, fysioterapiasta siis. En tiedä, pitääkö soittaa terveysasemalle ja sieltä pyytää aikaa fysioterapiaan, vai pitääkö fysioterapiaan soittaa suoraan. Ja en tiedä puhelinnumeroita, netistä ei löydy kuin ne vanhat.

Tuijotan aamusta iltaan sohvalla netflixiä, sarjoja jotka eivät kiinnosta yhtään. Nukahdan väliin, käyn juomassa ja huussissa ja menen sohvalle takaisin. Näin on nyt jatkunut kuukauden ja en jaksaisi enää yhtään. Kivut ja jäykkyys pakottavat minut kuitenkin paikoilleen. Pelkään nukkumista öisin, illalla koen kauhunsekaisia tunteita, kun sänkyyn menon aika koittaa. Pelkään nukahtaa.

Jumppaohjeet sairaalasta saavat lihakseni entistä enemmän jumiin ja kipu selässä äityy liian kovaksi, yritän kerran päivässä ja sen jälkeen loppupäivä menee piloille.

Mikään ei ole hyvä, persus huutaa liiasta istumisesta, selkä ei kestä enää selinmakuuta ja se ainoa asento puoli-istuen missä kykenen nukkumaan.

Mietin ja ahdistun töistä, sinnekin pitäisi palata. Mietin ja ahdistun toimeentulosta, laskuja rittää mutta tonnin palkalla ei kaikkea makseta. Kelan juttuihin ei enää oma ymmärrys riitä ja kun jätin soittopyynnön ja en ehtinyt vastata kun he sieltä soittivat, tilaisuus meni ohi. En kertakaikkiaan jaksa.

Minua ei kukaan tue, ei auta ja kun olen koko ikäni yksin pärjännyt, tämä on ihan kauhea tilanne sietää. Terapeutti ehdottelee kaikenlaista, ihan kuin olisin jostain yhtääkkiä saanut kyvyn menemään ihmisten pariin. En yksin, en mene minnekään ja enhän edes pääse, en saa ajaa autoa ja kävellen en jaksa kulkea useita kilometrejä yms.

Ahdistaa töihinpaluun ajatus, muttei ole mahdollisuutta jäädä poiskaan. Joutuisin muuttamaan tästä kodista pois ja ja ...

Noin siis ajatuskulkuni meni vielä pari viikkoa sitten, kovat kivut yhdistettynä yksinäisyyteen ja kykenemättömyyteen osallistua omaan arkeen saivat suuret mittasuhteet...Nyt en ajattele enää ihan noin synkästi, lepo ja uni parantavat kummasti sekä miesystävän oma sairastuminen vakavasti, hetken jo saimme pelätä hänenkin henkensä puolesta ja edelleen syövän vakavuus on tutkimuksien alla. Ei ole reilua tämä elämämme ollenkaan.

Huoli siis varjostaa jatkuvasti arjessa, vakavat sairaudet ovat tulleet jäädäkseen ja ensimmäistä kertaa mietin, miten enää jaksan, kun ajoittain tuntuu siltä, että annan vain periksi, vaikka sekään ei ole oikea tapa. Elämäni on ollut yhtä kärsimystä lapsesta asti ja vielä en ole kokenut elämän kivaa tai hyvää puolta, en edes tiedä tai osaa kuvitella sellaista elämää, jossa asiat olisivat hyvin ja ilman mitään traumaattista tapahtumaa.

En oikein jaksa enää välittää mistään mitään, on jälleen sellainen ihan sama-olotila, jossa todellakin on ihan sama, jokotai jne. Parin kuukauden päästä pitäisi kyetä jälleen ajamaan autoa, lähtemään töihin ja tekemäänkin työtä ja samaan aikaan miesystävällä on leikkaus ja hoidot meneillään sekä tietty yhden lapsista perheenlisäyksen ajankohta lähestyy ja en ole ollenkaan edes ehtinyt tai jaksanut iloita tuosta tapahtumasta, kaikki jaksaminen menee tähän omaan olemiseen ja tapahtumien käsittämiseen. En edelleenkään ole sisäistänyt sitä, mitä minulle kävi tai niitä kokemuksia sairaalassa, jotka eivät nekään olleet positiivisia, hoitajia on todellakin niin moneen eri lähtöön olemassa ja huomasin itse seen, kuinka tärkeää on kohdata potilas oikein ja tehdä työ oikein. Koin mitätöintiä joidenkin taholta, teholla mm. yksi kuolemanenkeli otti ensitöikseen soittokellon pois kädestäni, sen jonka edellinen vuorossa oleva hoitaja laittoi käteeni. Tämä ikävä hoituri tuumasi, etten tarvitsisi soittokelloa ollenkaan ja sen jälkeen alkoikin tapahtua kaikenlaista ikävää ja pelkäsin henkeni edestä hänen käsittelyssään. Viimein samainen hoituri uhkasi ja kiristi, etten pääsisi koskaan pois teholta ja se oli viimeinen niitti omien pelkojeni kanssa.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, miesystävän sairastuminen tähän samaan syssyyn, huoli hänen olosta ja voinnista sekä jälleen se, miten yksin olemme asioidemme kanssa. Hetken ehdin jo taannoin toivoa, että nämä elämän ikävyydet olisivat tässä vihdoinkin ja eihän se niin mene, ei mene. Aina on jokin huoli, murhe tilanne päällä, ilman, että itse olisi voinut tehdä mitään. En ymmärrä, en käsitä miksi kohtalo on tällainen?

Milloin alkaisi se hyvä elämä, onnellinen elämä vailla murheita tai huolia? Yritän toivoa pääseväni ajallani töihin, yritän lohduttaa miesystävää ja huomaamme molemmat toinen toistemme tärkeyden toisillemme.

Toisinaan tunnen, kuinka koen ahdistusta, pelkoa tulevasta, en haluaisi olla vaivaksi lapsilleni ja kuitenkin tarvitsemme apua arkeemme, jo ihan kauppareissuihin saati muihin asioihin, erityisesti nyt kun miesystäväkin on rajoittunut toimimaan oman olonsa vuoksi.

Mietin usein, mistä saisin voimia jaksaa tätä elämää? Edelleen minulta odotetaan, että minä tuen muita ja olen toimiva ihminen, vaikken ole. Minun on vaikea pyytää apua ja kokemus on nyt osoittanut senkin, ettei apua ole saatavilla, vaikka pyydetäänkin, ei silloin kun tarvitsi, ja avun pyytäminen aiheuttaa toisille heidän elämän sekoittumisen ja riitaa. Jo pelkkä kyytien kysyminen on itselleni muodostunut haasteeksi, niiden parin kerran jälkeen kun tunsin syyllisyyttä omasta tarpeesta.

Olen nyt myös huomannut lasteni isänsä kaltaisen itsekkyyden, heiltä ei useinkaan saa apua edes arjen normiaskareissa, ei edes pyydettäessä. He vain katoavat, vaikka sanoisin, että joku asia pitää tehdä ja he odottavat minulta toimintaa, ikäänkuin olisivat itse pikkuisia, vaikkeivat ole. Nyt olen lapsille joutunut sanomaan, että voisivat viettää isänsä luona aikaansa, koska en tosiaankaan jaksa tai kykene passaamaan heitä ja en saa nostattaa verenpaineitani turhalla vääntämisellä, ja pettymys on itselleni suuri, ettei edes omat lapset jaksa tai viitsi tehdä omaa osuuttaan kotitöissä.