Sielu huutaa tuskaansa, epätoivo valtaa alaa jokaisella kerralla, kun jään kotiin fyysisesti yksin. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin ulos ja pidättelen itkua. Menettämisen pelko ei koskaan ollut näin vahvasti läsnä, tai ehkä onkin, en vain muista tai en ole silloin kyennyt tunnistamaan tunteitani?

Koen nyt itse samaa, kuin mitä lapseni ja miesystäväni kokivat aiemmin minun takiani..ja edelleen olen yksin. Kuten olen ollutkin, ihan koko elämäni.

Toisinaan, ihan pienen hetken koen heräävää toivoa, ehkä tästä selvitään sittenkin yhdessä, on pakko selvitä!

Sain tänään soitettua ja kysyttyä numeroa fysioterapiaan, jotta joskus pääsisin tekemäänkin jotakin. Tällä hetkellä jaksan jo olla hereillä suurimman osan päivää ja pärjään peruspanadolilla vuorokaudet eli kipu alkaa helpottamaan. Huomaan iloitsevani hyvin pienistä saavutuksista, kuten siitä että puen itse päälleni, tai pääsen ylös sängystä ilman apua tai on kivuton hetki, kokonainen nukuttu yö, vaikka aamuinen olotila onkin edelleen kuin jyrän alle jääneenä. Iloitsen, kun kädet nousevat pään korkeudelle, ulkoilu onnistuu ilman kipuja tai saan keittiön pöydät pyyhittyä tai pyykkiä laitettua. Olen iloinen lapsistani, joka tapauksessa.

Mietin olemassaoloni mielekkyyttä, mitä merkitsen itselleni tai muille. Törmään siihen, että olen välittänyt ihmisistä, riippumatta siitä, välittävätkö he minusta. Huomaan, kuinka minua käytetty hyväksi niin monella tavoin, ja se surettaa. Kun ei ole hyötyä minusta, en ole olemassa heille.

Välitän ihmisistä, heidän tunteistaan, ajatuksistaan, ylipäänsä kaikesta toisessa ihmisessä ja nytkö pitää oppia olemaan välittämättä? Se, että välitän muista, onko se väärin? Ja sitten tämä, että koen olevani yksin, ilman että kukaan välittäisi minusta. Ehkä en ole vielä törmännyt tämän elämäni aikana oikeisiin ihmisiin?

Miksi mietin näin? Koska tähän mennessä olen menettänyt jokaisen ihmisen, joka on edes hetken välittänyt minusta ja minä hänestä. Miksi ? Juuri kun olen oppinut luottamaan, että toinen on siinä, koko ajatus romahtaa. Mikään ei ole varmaa ja elämä pitää siitä kyllä huolen.

Toisensairastuminen vielä tähän kaiken kukkuraksi, juuri kun pienen pieni toivo tulevasta alkoi heräilemään. Ei, tämä elämä ei ole reilua, ei mitenkään päin. Elämme jännityksessä, odottelemme soittoja ja kehoituksia eri tutkimuksiin ja kaikkein ärsyttävintä on se, ettei kukaan kerro mitään, ei tiedä mitään ja me vain odotetaan huolesta mykkinä, miettien nytkö tämä päättyy, näin.

Itsekin toimintakyvytön vielä, ja kohta pitäisi toista kyetä avustamaan, ei tämä elämä näin voi mennä. Tämä on pahempaa kuin painajainen, joka öisin herättää. Epätietoisuus tulevasta, arki ei jatku samoin kuin ennen, mutta miten sitten?

Väillä tuntuu, kuinka olisin lähellä sekoamista, en saata käsittää kuinka hirveä elämäntilanne meillä oikeastaan onkaan, ei pelkästään minulla vaan myös lapsilla, jotka myös joutuvat kohtaamaan heidän läheisten, ainoiden läheisten aikuisten sairaudet ja tietysti pelot ja kaikki ne muut tunteet ahdistuksineen.

Ennen joulua oma elämäni alkoi kaikista fyysisistä oireista huolimatta sujumaan, koin ennenkokematonta rauhaa sillointällöin ja toisinaan jopa iloa ja luottamusta. Sitten ykskaks kaikki romahti, koko elämän stressi ja murhe särkivät minut ihan kirjaimellisesti, pysäytti juuri siihen. Sanat eivät enää riitä kertomaan tätä pohjatonta surua ja murhetta, mikä on päällisin tunne.

Juuri nyt en itse saisi murehtia tai stressata ollenkaan, en saisi nostattaa verenpaineitani tai kiihdyttää muutoinkaan kroppaani muutoin kuin lenkkeillen.