Mielialat vaihtelevat laidasta laitaan, sekin on raskasta. Tietty alavireys on läsnä jatkuvasti ja oma ajatus pyrkii koko ajan pohtimaan kaikkea sitä, mikä on huonosti. Eläminen jatkuvasti tässä ja nyt hetkessä on raskasta, koska tulevaa en pysty hahmottamaan. En näe sitä, että kuntoudun tässä koko ajan parempaan päin, viikko sitten oli paljon huonompi olo ihan fyysisesti ja nyt pystyn jo nukkumaankin ilman kipulääkkeitä ja elämään päivät ilman kipulääkkeitä. Pystyn tekemään pieniä kotiaskareita ja vaikka vielä väsynkin nopeasti, en enää niin nopeasti kuin ennen joulua.

Elämälläni on nyt jälleen yksi ennen ja jälkeen kiintopiste, johon verrata omaa olotilaa. Ja ainakin olen nyt saanut takaisin sitä normaalia ja en saata kuvitella tulevassa sitä oloa, minkä voin saavuttaa mikäli nyt jaksan pitää kiinni kävelylenkeistä. Jo nyt koen pelkkää hyvää oloa liikkuessani ulkona, happi kulkee ja minä kuljen kävellen eteenpäin ilman vaikeuksia.

Eilen tartuin pakon edessä imuriin ja vaihdoin verhot keittiöön. Joulu sai väistyä ja aurinko paljasti piileskelevät koirankarvat, joita inhoan ylikaiken. Kukaan muu ei tässä kodissa ole viitsinyt edes imuroida, ja sitä olen harmitellut kuten muitakin kotitöitä. Miesystävä on käynyt kaupassa, ja valmistanut tosin ruokaa sekä laittanut astioita ja suuri kiitos hälle siitä ja alkuun sairaalasta kotiutuessani opetteli myös pyykinpesukoneen käyttämisen, koska en itse kyennyt siihenkään hommaan.

Pikkuhiljaa alkaa jälleen minun kotiorjan hommani jälleen, ja edes oma kykenemättömyys kotitöihin ei saanut lapsia toimimaan. Siinä olen kokenut jonkinlaisen pettymyksen, osaamattomuudesta ei ole kyse, vaan silkasta laiskuudesta ja siitä, että haluavat elää kuin hotellissa täysihoidossa.meillä asuu joojoo-teinejä.

Autottomana ja ilman omaa ajooikeutta on oma elämä tuntunut myös kovin raskaalta, olla toisten varassa myös liikumisen suhteen ja en ole kovin montaa kertaa poistunut kodistani, ja silloinkin kun olen tarvinnut kyytiä esimerkiksi terapiaan, olen joutunut pariin otteeseen perumaan, koska heillä on ollut muuta menoa samaan aikaan ja taksi on turhan kallis kulkupeli.

Miesystävä on käynyt mitä erilaisimmissa tutkimuksissa, ilman että vielä olisi tullut tietoa mikä hänen kohtalonsa on. Levinneisyyttä on myös tutkittu ja luojan kiitos, ei ole levinnyt muualle. Viimeviikolla otetut näytepalat antavat oman tietonsa, jahka ne joku ehtii tutkimaan ja sen jälkeen on leikkaus ilmeisesti tiedossa. Siihen mennessä minun pitäisi olla jokseenkin toimintakykyinen, ja jaksava.

Hyviä asioita en arjessa jaksa muistaa, vaikka niitäkin on. Huolista ja murheista en ole päässyt, vaikka minulle sanotaan, etten saisi stressata, mutta minkä voin asioille? Ne vain hyppivät silmille ilman ennakkovaroitusta, ilman että olisin milläänlailla edesauttanut niitä ja kuitenkin asioiden ja tapahtumien vaikutukset ovat minun elämässäni jollain tapaa ja minä niistä sitten kärsin.

Ja entäpä sitten oma luottamus esimerkiksi paikkakuntamme terveydenhuoltoon? Sitä ei ole enää, sellainen määrä väsymystä ja kaikenlaisia oireita minulla oli jo pitkään ja kävin niistä lääkärissä ja lopputulos oli nyt sitten tässä. Kun ei potilaan omaa kokemusta omasta olosta oteta tosissaan ja kuitataan asiat mielenterveydellä, kun niistä on maininta jossakin. No, oma herkkyyteni pelasti minut ja ilman sitä en istuisi nyt tässä. Luin uudelleen epikriisiä, millä minut aiottiin kotiuttaa ja en saata uskoa, kuinka pienestä henkeni olikaan kiinni. En oikein käsitä vieläkään koko tapahtumaketjua ja haluaisin vain unohtaa kaiken. Unohtaminen ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu, ja vaikka kovasti yritänkin jatkaa elämistä, toisinaan tuntuu voimakkaasti, ettei tästä mitään tule. Niin se oma mieli temppuilee.

Oma tavoitteeni on päästä suunnitellusti töihin ajallaan, ja nyt kun pahimmat kivut on taaksejäänyttä elämää, yritän omineni palautua kuntoon. Se on mahdollista, vaikka vaatiikin paljon itseltäni, ennenkaikkea lepoa, jonka tarvetta en kykene vieläkään huomioimaan. Alan paahtamaan täysillä heti ja sitten ihmettelen, miksi olen niin väsy ja kipeä. Koskaan en ole saanut kokea sellaista myötätuntoa muiden ihmisten taholta, muistan jo lapsuudessani miten minulta vaadittiin tekoja ja toimintaa vaikka pää olisi ollut kainalossa. Kipeys ei ollut mikään tekosyy olla toimimatta ja tässä piiskaan sitten itse itseäni saman kaavan mukaisesti, niinkuin koko elämäni olen samaa tehnyt.

Niin tosiaan, en ole kokenut muiden taholta itseeni kohdistuvaa myötätuntoa koskaan. Aina on mitätöity ja minua ei ole uskottu. Minut on lapsuudessa jo kyseenalaistettu ja ohitettu kaikessa. Siihen opin itsekin, kohtelemaan itseäni samoin. Ja tässä nyt olen, edelleen piiskaamassa ja ruoskimassa itseäni vain, koska pitää toimia, välittämättä itsestä.