Sain toisen tilaisuuden elää, jälleen oli onni onnettomuudessa mukana ja käsitän pikkuhiljaa, kuinka olen ollut äkkikuoleman partaalla jo pitkään ja sen vuoksi jäinkin petipotilaaksi sairaalaan päästyäni. Asentoa sain sängyssä vaihtaa sekä istua tuetusti. Muutoin kaikenlainen liikkuminen oli kiellettyä leikkaukseen asti.

Minua tutkineet lääkärit sanoivat, että seuraava kohtaus olisi ollut kuolemaksi ja silloin ei olisi enää voitu tehdä mitään ja tuohon he viittasivat myös, kun pyysin esimerkiksi suihkuun, ei. Tätä on vaikea ymmärtää, juurikin tätä onnea onnettomuudessani ja sitä, että pääsin ajoissa sairaalaan ja siellä tuntemukseni otettiin todesta ennenkuin oli liian myöhäistä. Tosin, paikkakuntamme päivystys oli minua kotiuttamassa yön jäljiltä.

Kuinka pitkään se sitten siinä suonessa on saanut olla ja kasvaa pikkuhiljaa? Sitä ei kukaan voi tai osaa sanoa. Viisaat lääkärit tarkistivat vielä ensimmäisen kivuliaan tutkimuksen sekä varmistivat monilla muilla keinoin, että ensimmäinen tutkimus tosiaan piti paikkaansa, että tukos todella oli siellä, ettei ollut mikään lihaspasmi. Onnea oli myös hoitopaikkakunnan kanssa.

Kävinhän keväällä lääkärissä, olen käynyt lääkärissä joitakin kertoja ja aina kokemukseni omasta terveydentilastani on vähätelty ja kuitattu muilla tekijöillä, muilla syillä ja opin itsekin niin tekemään. Mitä sitä turhia valittamaan, oma vika jos ja kun kunto on mennyt huonoksi ja vähän puuskuttaa kävellessä ja tuntuu painostavalta jne. kyllä se joskus menee ohi. Ajankohtaa en kykene itse määrittämään, milloin kuntoni on alkanut heikentyä, kaikkeenhan tottuu, kun asiat tapahtuvat pikkuhiljaa ja vähitellen. ja kun vähitellen, niin en ole itse edes huomannut tai en muista mikä on normaali olo ja mikä taas ei ole.

Nyt kuitenkin minulla on kokemus ennen ja jälkeen leikkauksen. Henki kulkee ja pystyn liikkumaan hengästymättä, askel ei paina ja se puristavan ahdistava tunne rinnuksissa on poissa ja olo on keveä. Olin todella todella huonossa hapessa aikaisemmin ja nyt tiedän mitä tuo lauseenparsi tarkoittaa kirjaimellisesti. Vajaa kolme viikkoa itse leikkauksesta ja olen päässyt nyt jo 2.5km kerralla kävelemään, ja aikaisemmin tuo sama lenkki on tiennyt tuskanhikeä ja koko loppupäivän väsymisen ja poikkinaisen olon kansssa elämisen.

Yhtenä päivänä huomasin myös, kuinka lääkärien suullinen ulosanti on toista, kuin mitä he sitten kirjaavat papereihin ja olen menettänyt luottamukseni terveydenhuoltoa kohtaan ihan kokonaan tämän vuoksi. Minulle sanotaan, ei vuotoja ja sitten luen kirjauksista, että on vuotoja kuitenkin, niin mitä ihmettä? Tai sanotaan ei ole nestettä ja kirjauksista luen, että on kuitenkin nestettä jne. Kumpaanko luotan? Siihen mitä lääkäri on sanonut vaiko siihen mitä luen teksteihin kirjattuna? Kumpikin voi olla valhetta.

Sitten siellä kirjauksissa on sellaisia asioita, joista minulta ei ole kysytty mitään ja on oletettu ettei minulla ole ollut tietyntyyppistä vaivaa aiemmin ja kuitenkin on ollut, sitä ei vain kysytty ja en osaa itse kertoa mitään, paitsi vastata siihen esitettyyn kysymykseen.

Kyllä, nyt vasta huomaan ulkoilessani kuinka kärsin hengenahdistuksesta pienessäkin liikkeessä, kaikkeen vain tottuu ajan myötä ja hengenahdistuksesta oli tullut minulle uusi normaali, muistelen joskus asiasta maininneeni ja se kuitattiin paniikilla ja häiriöillä, koska papereissani oli maininta psykoterapiasta ja masennuksesta. Joten, lääkärin kysyessä päivystyksessä hengenahdistuksesta, en tunnistanut enää kokevani sitä. Ja nyt kun kävelen tuolla ulkona ja henki kulkee normaalisti, voin sanoa jälkikäteen kärsineeni suuresta hengenahdistuksesta.

Sama juttu sydämen tykytysten kanssa. Kyllähän niitä on ollut jo vuosia ja nekin on kuitattu mielenterveyden aiheuttamiksi, joten en itsekään ole niihin sen kummemmin reagoinut. Aina jossakin asennossa se on tullut, sydän on hakannut tuhatta ja sataa, rytmihäiriöitä siis. Lääkärin mukaan kaikki on kuitenkin ollut normaalia ja olen luottanut.

Kaikki oireeni on siis vuosien aikana selitetty pään sisäisillä ongelmilla ja aloin itsekin uskoa selitykseen ja lopetin kuuntelemasta kehoani, totuin kaikkeen sellaiseen, mikä ei ollut normaalia ja nyt jo huomaan sen eron lenkillä käydessäni, etten ollut ollenkaan missään kunnossa fyysisesti. Ihme on, että olen jaksanut ylipäänsä pysyä pystyssä, vaikka sekin oli toisinaan työn ja tuskan takana. Minulle se olotila oli normaaliksi muodostunut, en edes enää muistanut miltä normaali jaksaminen/hengittäminen/eläminen tuntui. Nyt tiedän. Nyt pystyn vertaamaan olotilaani ennen ja jälkeen ja se tuntuu niin ihmeelliseltä vain kävellä ja kävellä ilman mitään oireita, mitä oli aiemmin. Kun jalka jaksaa siirtyä laahustamatta askeleen kerrallaan ja olen hämmästynyt aina vaan uudelleen. Innolla odotan sitä aikaa, kun saan vihdoin itse taluttaa koiraamme ja pääsen itsekseni ulos. Sekin tuntuu niin omituiselta, kun en hengästy, en puuskuta ja happi kulkee vaivatta. Ei tarvitse hiljentää tahtia tai peräti pysähtyä ja manata omaa huonoksi mennyttä kuntoa ja lenkin jälkeen maata loppupäivää, ei. Nyt lenkkeily antaa jälleen virtaa, se piristää ja auttaa jaksamaan, vaikken vielä kovin paljoa leikkauksen vuoksi jaksa, mutta jo nyt olo on kuin uusi.

Tämän tapahtumaketjun seurauksena olen huomannut, kuinka yksin sitä on tässä maailmassa. Jos lapsia ei lasketa, niin minulla ei ole kuin miesystävä aikuisena ihmisenä vierelläni. Ja pyydettäessä yksi sisaruksista, jota en kovin paljoa halua vaivailla. Loput sisarukseni ovat olleet minun suuntaani yllättävän välinpitämättömiä, ja yksi sisarus oli jouluna kyseenalaistanut lapsilleni ja miesystävälleni minut ja sairastumiseni vähättelemällä ja sanoen sairaalan päivystykseen menoani minun kotkotuksiksi ja kysellyt lapsiltani minusta hyvin ikävään sävyyn, niin että lapsetkin olivat hämmentyneet ja kokeneet sisarukseni kovin töykeäksi ja ikäväksi ihmiseksi. Niin, minun kotkotuksiahan vain. Olen edelleen loukkaantunut tuosta, onko tuo yksi sisarus niin narsisti tosiaan, ettei edes vakava sairaus hetkauta, vaan antaa hälle lisää aseita. Olen jo vuosia sitten tämän kyseisen sisaruksen kanssa joutunut pitämään tietyn etäisyyden, koska edelleen olen joutunut ihmettelemään hänen toimintaansa ja sitä, onko hän lintu vai kala, vai peräti jokin muu lisko konsanaan. Silti, hänen kommenttinsa minusta tuolloin muille loukkasi minua syvästi, samoin se, ettei hän ole kysynyt kuulumisia tai muutenkaan pitänyt mitään yhteyttä ja oletan hänen siis halveksivan minua suuresti ja kun kerta oma sairauteni tämän paljasti minulle, en enää halua pitää mitään kanssakäymistä tämän sisaruksen kanssa. Ymmärrykseni tai sen yrityksen on loppunut nyt.

Ystäviä minulla ei ollutkaan, joten olen hyvin yksin tämän sairauteni kanssa nyt sitten. Joudun tukemaan jopa äitiäni, joka sanoo kuinka hänellä on kamalaa, kun hänen lapsi siis minä olen vakavasti sairaana ja se jos mikä on kamalaa minulle. Kuka tukee minua? Pitääkö minun edelleen olla se vahva ja kaikenkestävä teflonipäällysteinen ihminen, vaikka kaikkein eniten kaipaisin tukea ja apua muilta saamatta sitä kuitenkaan. Olenhan aina joutunut pakon edessä pärjäämään yksinäni.