Vaikea ajatella, miten olin käytännössä kuolleena pari tuntia. Kahdeksan tunnin leikkaus ja pari vuorokautta nukutettuna teholla leikkauksen jälkeen. Elämäni pysähtyi jouluaattona.

Enää en tiedä, mitä ajatella tai miten jatkan elämääni eteenpäin. Heräämössä koin elämäni niin mitättömäksi ja silti takaraivossa oli vain lapset, miesystävä ja myös äitini. Heidän vuokseen hengitin, sitten kun kone otettiin pois, mikään muu kaamean kivun lisäksi ei ollut mielessä, paitsi ehkä se, että olin hengissä ja leikkaus oli mennyt hyvin.

Nyt en saa enkä jaksa tehdä mitään, paitsi levätä seuraavat kuukaudet. Pieni paussi elämään ja arkeen tuli yllättävän kohtauksen muodossa. Järkytys on suurin tunnetilani, epäusko ja samalla mietin, kuinka pohdin ennen joulua sitä, kuinka minussa oli kaikki varoitusmerkit, jo viime keväältä asti.

Jouluaattona tunsin oloni jotenkin poikkeuksellisen surulliseksi ja mietin sydäntäni, sitä kuinka se tuntui hajonneen tämän elämän myrskyissä. Niinhän siinä sitten kävi, ihan kirjaimellisesti. Päivystyskäynti venyi reiluun pariin viikkoon, kidutustoimenpiteitä, erilaisia hoitajia, joista olin riippuvainen, kipu.

Joulun aika meni yksinäisyydessä, samoin uusivuosi toipuessa suuresta leikkauksesta, koko sairaalassaoloaika meni yksin, osastolle ei päässyt kukaan moikkaamaan, puhelimen käyttö oli kipujen vuoksi hankalaa, samoin nukkuminen.

Nyt en siis pärjää omassa kodissa yksin, tarvitsen apua arjen askareissa. Olen pystyssä puoli tuntia ja sitten on levättävä, ehkä jopa nukuttava hetki. Joululahjaksi sain loppuelämäksi kasan pillereitä ja olen aina ollut kovin lääkevastainen.

Avuttomuus vie osan elämänhalua, sitä mikä oli jäljellä. Kaikki se, mitä tein valui hukkaan ja fyysinen avuttomuus on jotakin ihan karmeaa kestettävää.